Rage quit

Posted on

Rage quit on pelaamisesta tuttu termi, joka tarkoittaa pelin lopettamista häviön tms jälkeen. Nyt tuntuu itseltäkin siltä, että tekis mieli haistattaa pitkät ja lähteä vaan jonnekin.

Juuri, kun tuntuu, että asiat lähtevät rullailemaan eteenpäin, tulee taas vaihteeksi vastapalloon.

Autoni ei mennyt katsastuksesta läpi, sillä apukuskin penkistä oli joku tunnistin rikki ja turvatyynyn vikavalo palaa. Vein auton huoltoon ja kaiken piti olla okei. No, tänään tuli sitten puhelu, että ei mennytkään, kuten Strömsössä. Autoon tilattu osa olikin aivan väärä ja oikea osa maksaisi viitisensataa euroa. Huoh. Kun auton arvo on pari tonnia, on tuollainen hankinta jo vähän turhan kallis. Tässä tulee taas sellainen olo, että mitä vittua tässä tekee. Ei kai sitä auta, kuin mennä hankkimaan uutta autoa ja toivoa, että saisi sopivilla erillä. Nykyisestä autosta ei vian takia varmaan juuri mitään saa, mutta ei tässä oikein mikään auta. Kun ei asu kaupungissa, on auto käytännössä lähes pakollinen, jos jossain haluaa kulkea. Busseja menee niin satunnaisesti, jos silloinkaan, että ne eivät juurikaan tule kyseeseen. Autossa on aikaa muistaakseni perjantaihin, joten heti, kun tajusin tilanteen, iski paniikki. Millä pääsen lauantaina futsaliin? Täytyy toivoa, että saan vanhempieni auton lainaan. En kyllä haluaisi lähteä sille linjalle, että jatkuvasti kyselen autoa lainaan. Vaikea tilanne, sillä en missään nimessä halua jättää futista tai futsalia väliin, sillä ne ovat tällä hetkellä lähestulkoon ne tärkeimmät asiat elämässäni. Täytyy vaan toivoa, että uusi auto löytyisi nopeasti, tai keksisi tilanteeseen jonkin ratkaisun.

Vituttaa ja ahdistaa.

-Janne


Mitä?

Posted on

Tänään sain taas hyvän osoituksen siitä, että korvieni välissä todellakaan ei ole kaikki kunnossa, tai edes sinne suuntaan.

Itsetuntoni on edelleen ihan pohjissa ja on vaikeaa luottaa omiin tekemisiin ja omiin ajatuksiin.

Te, jotka seuraatte minua Instagramissa (Aku__Ankka), olette ehkä huomanneet, että tein aikani kuluksi pienen kannatuslakanan Tepsin naisten kakkosjoukkueelle. Niille, jotka eivät ole kuvaa nähneet, siinä oli simppelisti ”TPS 2” ja kakkonen oli sydämen sisällä.
Äitini heitti huumorilla (ja huumorilla sen järjellä otin) kommentin, että ”petän” Tepsin (edustus) naisia, kun kakkosjoukkue saa sydämen. Tiedän, että heitto oli vain täysi vitsi, mutta silti se kolahti.

Aihe, joka painaa ei varsinaisesti ollut juuri tuo, mutta siihen liittyvä. Tai tavallaan ainakin. Tähän liittyy myös se, että mitä ajattelen toisten minusta haluavan. Aloitetaan siitä, mistä joskus ennenkin puhuin, eli kannattamisesta peleissä. Siinä, ei ole mitään ongelmaa, jos katsomossa on muitakin kannattamassa, mutta jos olen yksin, on asia eri (ainakin aluksi). Mietin, että mitä jos joukke, jota yritän tukea, kokeekin kannatukseni häiritseväksi? Jos ennen ei ole ollut kannatusta, mitä jos pelaajien keskittyminen häiriintyy ja tulee virheitä? Tätä on onneksi paljon helpottanut se, että pelaajilta (ja joukkueilta) on tullut paljon kiitosta kannatuksesta niin henkilökohtaisesti, kuin julkisesti.
Tämäkään asia ei (tietenkään) ole niin simppeli, sillä tässäkin on aivan liikaa juonenkäänteitä. Otetaan muutava tärkein esimerkki. Jos olen sopinut jonkun (joka ei kannata) kanssa, että nähdään peleissä, niin iskee ongelma, että miten minun pitäisi käyttäytyä. Pitäisikö minun seurustella hänen kanssaan, vai kannattaa joukkuetta, sillä hän kuitenkin tiesi, että sitä peleissä teen? Jos kannatan ja hän on seurassani, mietin, mitä hän ajattelee? Hävettääkö häntä seurassani ja toivoisiko hän minun lopettavan? Huoh. Turhauttavaa.
Välillä mietin myös sitä, yritänkö muiden mielestä liikaa? Koska joukkueet merkkaavat minulle paljon, tietysti myös pelaajat merkkaavat paljon. Miesten puolta yhtään vähättelemättä, naisten puolella pelaajiin pystyy kiintymään enemmän, sillä käytännössä yksin kannattaessa joukkue oppii paremmin tuntemaan myös sinut. Pitkän mietinninnän jälkeen saatan pistää pelaajalle kaveripyynnön facebookissa ja välillä mietin, menenkö tässä liian pitkälle? Mitä, jos pelaajat haluavat pitää minut vain siellä katsomossa ja erossa ”omasta elämästään”? Tässä on tietysti se, että jos he näin haluaisivat, voivat se hylätä kaveripyynnön ja ongelma on ratkaistu. That’s it. Muistaakseni olen tästäkin olen aiemmin puhunut, mutta monesti vielä isompi kynnys on pistää henkilökohtaisesti viestiä. Monesti en tähän käytännössä uskaltaudu, vaan korkeintaan onnittelen mitalista, palkinnosta tai voitosta ja siinä se.

Toinen tähän liittyvä asia on se, että kenen mielipide on tärkein? Olen aina ajatellut, että käyn vain Tepsin peleissä kannustamassa, mutta nyt olen tavallaan vaikean paikan edessä. Harmillisesti iso osa Tepsin naisten kakkosjoukkueesta siirtyi pelaamaan TuToon. Siirrossa meni käytännössä kaikki pelaajat, jotka joukkueesta koin tuntevani. Sen tiedän, että sydämeni on mustavalkoinen, mutta silti mietin, mitä tehdä. Koska uusi joukkue on täynnä ihmisiä, jotka ovat minulle rakkaita, miksi minun pitäisi lopettaa heidän tukemisensa? Vaikka seura ei ole se minun omani, miksi en saisi tukea ystävääni? Tuskin se suurinta osaa edes kiinnostaa, jos kannustan heitä, mutta silti en voi olla miettimättä asiaa. Tulee mietittyä, mitä Tepsin pelaajat ja toiset kannattajat miettivät, jos ”vieraan” joukkueen peleissä kannatan? Tiedän, että ajatus on täysin typerä. Miksi toisten pitäisi saada päättää, ketä kannustan ja koska? On todella turhauttavaa elää omaa elämäänsä aina ajatellen, mitä toiset miettivät.

Tämäkin teksti on sekavaa ja pomppivaa, joten jatketaan sillä.

Olen tavallaan ongelmissa myös siitä, mitä itse ajattelen ja haluan. En muista, olenko tästä aiemmin täällä jutellut (enkä jaksa tarkistaa), mutta kiinnostukseni HC TPSaa kohtaan on tällä kaudella romahtanut. En saa kannatettua peleissä, sillä jostain syystä en vain ”syty” peliin. Olen lähes kaikissa kotipeleissä käynyt, mutta olen ollut paikalla katsojana, enkä kannattajana. Olen katsonut peliä ja korkeintaan osallistunut taputuksiin. Olen pitkään miettinyt, mikä ongelmana on ja ehkä parhaimmaksi on valikoitunut se, että joukkue tuntuu etäiseltä. Kaukalon laidan, jatkuvien vaihtojen ja paksujen varusteiden alta ei meinaa pelaajia tunnistaa. On tavallaan hankalampaa kannattaa joukkuetta, sillä on koe olevani osa sitä. Jotenkin tuntuu, että siellä on katsojat ja pelaajat erikseen. Jalkapallon puolella moni pelaaja tunnistaa minut peleissä ja varsinkin pidemmillä reissuilla saattaa käydä jopa henkilökohtaisesti kiittämässä. Jääkiekon puolella en itse pysty samaa tunnetta saamaan.
Tilanne on mennyt jopa niin pahaksi, että olen alkanut miettiä, uusinko kausikorttini seuraavaksi kaudeksi. Tämä on todella outo tilanne, sillä pitkästä aikaa Tepsin pelit kulkevat hyvin ja taistellaan kärjessä, mutta itseä ei vaan nappaa. Tilanne on myös siitä hassu, että olen pienestä pitäen seurannut jääkiekkoa, mutta nyt jotenkin kiinnostus vähenee itselle sitä tärkeintä seuraa kohtaan. On outo kokemus, että olen todella vahvasti siirtymässä lajiin, johon tutustuin kunnolla vasta pari vuotta sitten?

Tässä tekstissä oli käydä niin, että olin poistaa koko tekstin. Olin niin epävarma, kiinnostaako ketään tämä teksti ja mietin, miten ihmiset tähän reagoivat. No, toivotaan, että tämän tekstin julkaisu ei kostaudu jollain tavalla. Tämä ei ole itse asiassa ainut kerta. Monesti mietin, kiinnostaako muita enää tekstini, sillä aika paljon junnaan samoissa aiheissa? Tässäkin on taas se, että kenelle tätä teen. Jotkut tietävät, etten pidä masennuksesta juttelemisesta, joten tätä kautta minun on paljon helpompi tuoda asiani esiin, sillä ei tarvi niin paljon miettiä, kiinostaako toista. Jos häntä ei kiinnosta, miksi hän tätä lukisi?

Tähän vielä huomautus, että se, etten tykkää masennuksesta puhua EI johdu vain siitä, että ajattelisin, ettei toista kiinnosta. Se on pitkä ja vaikeaselkoinen asia, jota en osaa kunnolla avata.

Kiitos, jos luit tänne asti, blogia käyty lukemassa kohta 30 000 kertaa, kiitos tästä!

Tiedätte, mitä tehdä, jos haluatte kommentoida, tai ehdottaa aihetta.

-Janne-


Anteeksi

Posted on

Yleensä nuo sanat kuulee minun suustani (turhankin) usein, mutta kun pitäisi antaa itselleni anteeksi, ei se onnistu. Syytän ja moitin itseäni aivan liian paljon ja liian kauan. On toki hienoa, että osaa tuntea huonoa omaatuntoa, jos tekee jotain väärin, mutta pitää myös osata antaa itselleen anteeksi! Voin sanoa, että se murskaa sisimmän aika pahasti, jos ei opi antamaan itselleen anteeksi. Pienetkin asiat jäävät kalvaamaan pahastikkin. Se tuhoaa sinut sisäisesti.

Mistä yhtäkkinen kipinä tähän aiheeseen? Tein tänään pienen mokan, joka voisi sattua kenelle tahansa.

Olin tänään seuraamassa jalkapallotreenejä ja ajattelin olla ”avuksi” ja palauttelin karanneita palloja takaisin. Suurimmaksi osaksi homma sujui ihan hyvin, mutta yksi typerä virhe joukkoon mahtui. Nappasin karanneen pallon käteeni ja ajattelin heittää sen toiselle puolelle (jossa pallot olivat) heti, kun peli taukoisi. Katsoin, että pelaajan veto meni maalista ohi ja ajattelin, että nyt on hyvä aika heittää pallo toiselle puolelle. Samalla, kun pallo irtosi kädestäni huomasin, että pallo ei tainnutkaan mennä ohi, sillä peli jo jatkui. Tilanteessa ei sattunut mitään, eikä se ollut todellakaan ainut kerta, kun jostain karkasi pallo keskelle peliä.

Silti, kohta kolme tuntia myöhemmin, fiilikseni on todella huono. Vaikka tiedän, että mitään ei käynyt, tunnen asiasta hirveää syyllisyyttä ja katumusta siitä, että menin ”auttamaan”.
Tiedän, että asia saattaa kuulostaa jopa naurettavan pieneltä, mutta minulle se on iso asia. Haluaisin selittää, miksi asia minua vaivaa, mutta en vain osaa. Ehkä tiivistetysti voisi sanoa, että oman pääni sisällä, minun pitäisi olla täysin virheetön. En saisi tehdä ainuttakaan virhettä. En yhtään ainutta.

Tiedostan, että tämä on täysin mahdotonta ja jopa epäluonnollista. Jos oikeen syvälle katsotaan, on virheillä todella oleellinen rooli siinä, kuka sinä olet. Virheistä opitaan, niiden avulla kasvetaan ja myöhemmin niille nauretaan. On siis täysin käsittämätöntä edes ajatella, ettei itse saisi tehdä virheitä. Sen nyt vielä ymmärtäisi, jos tilanteessa olisi käynyt jotain. Jos joku olisi kaatunut palloon tai loukannut itsensä, olisi oikeutettua syyttää itseään. Nyt kuitenkin käytännössä kaikki syytökset pohjautuvat sille ajatukselle, että ”mitä olisi voinut käydä”. Tämä esimerkkitapaus ei itseasiassa ole edes pahimmasta päästä, sillä aina itsesyytökseni ei vaadi edes mitään tekoja.

Toisinaan syytän itseäni todella rankasti jo siitä, että edes AJATTELEN jotain, josta joku olisi voinut pahoittaa mielensä. Uskoisin, että tuosta lauseesta löytyy se ongelman ydin, muiden ajatukset.
Tämä kimpoaa todella huonoon itsetuntooni ja tätä kautta siihen, etten löydä itsestäni juuri mitään hyvää. Tämä johtaa siihen, että jos koen, että haluan olla osa jotain ryhmää tai ihan vaan jonkun henkilön kanssa hyvissä väleissä, mietin sairaanloisen paljon sitä, mitä toinen ajattelee. ”Mitä hän ajattelee jos teen näin, sanon noin, tai jätän tämän tekemättä jne”. Olen jo monesti sen erilaisilla sanavalinnoilla tuonut esiin, mutta masennus on helvetti pääsi sisällä. Tämä on oikeasti sellainen sairaus, jota ei kenellekään toivoisi. Ehkäpä vaikeinta tässä on se, että toipuminen on todella pitkä prosessi ja tapahtuu pääsi sisällä, eli juuri siellä, missä ongelma on. Ajattele vaikka näin, että joudut tulipaloon ja kesken kaiken joudut hoitamaan palovammojasi, kun samaan aikaa ympärilläsi palaa. Koko toipumisen ajan masennus nakertaa hauraita perustuksia ja pitkien ja vaikeiden nousujen jälkeen mielialasi saattaa romahtaa aivan mitättömän asian takia. Mikäli muistan oikein, olen kärsinyt vaikeasta masennuksesta noin viisi vuotta. Välissä oli hetkellisiä parempia jaksoja, mutta täällä ollaan yhä. Käytetään mielestäni parasta vertauskuvaa. Jos kätesi olisi murtunut pahasti viisi vuotta sitten ja olisi nyt aina vain huonommassa kunnossa, jaksaisitko enää täysillä uskoa, että käsi tulee koskaan kuntoon, jos tuntuu, että olet jo kaikkea kokeillut? Nyt kun tässä ajattelee sitä, että ongelma pitäisi ratkaista siellä, missä se on pahimmillaan, eli pään sisällä, on vaikeaa uskoa itseensä. Edelleen käden kanssa, ajattele, että yrität korjata murtuneen kätesi sillä, että käytät sitä jatkuvasti.

Yksi todella kurja asia on se, että toiset eivät voi kunnolla ymmärtää, mitä käyt läpi, jos he eivät ole samaa kokeneet. Välillä on tullut vastaan kommentteja, joissa ihmiset kertovat, että heilläkin on ollut todella huonoja päiviä. Valitettavasti asia ei todellakaan ole noin helppoa. Voisi sanoa, että jos vertaisi huonoa päivää masennukseen, voisi sanoa juosseensa maratonin ensimmäisen askeleen jälkeen. Kun täällä kerron fiiliksistäni, yksikään tunne ei ole väkisin keksitty tai valehdeltu, vaan totisinta totta. Koska oma tarkoitukseni on (sen ohella, että helpotan omaa oloani edes vähän kirjoittamalla) auttaa ihmisiä paremmin ymmärtämään, mitä masennus on, olisi valehtelusta vaan haittaa. Tää ei ole helppoa, mutta eipä tässä oikein voi muuta tehdä, kun roikkua kyydissä.

-Janne-


Mitä mä haluan?

Posted on

Ajattelin vaihteeksi kirjoittaa siitä, miten haluaisin asioideni olevan. Tuskin tähän tulee kaikkia asioita, mutta pistetään nyt edes ne, mitä mieleen tulee.

Parisuhde

Vaikka tällä hetkellä parisuhde tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta, en usko, että se olisi välttämättömyys. Ajattelen pikemminkin niin, että olisin ”tyytyväinen” jopa sinkkuna olemiseen, sillä tärkeintä on, mitä korvien välissä tapahtuu. Toisinsanoen tärkeintä olisi se, pääni sisällä olisin tyytyväinem sen hetkiseen tilanteeseen. Ei tässä iässä (23) ole vielä mikään välttämättömyys, että on parisuhteessa. Pitäisi siis oppia ajattelemaan, että vaikka nyt en ole suhteessa, ei tilanne ole huono ja muutos voi tapahtua koska tahansa. Tästä saan tavallaan hyvin ”aasinsillan” seuraavaan kohtaan.

Itsetunto

Haluaisin olla tilanteessa, jossa voisin olla tyytyväinen itseeni sellaisena, kuin olen. Nykyisin valtava ongelma on se, että mietin liikaa, mitä muut ajattelevat minusta ja tekemisistäni. Edes faktat eivät aina muuta mieltäni. Monesti mietin, että toinen sanoo sanottavansa vain siksi, että hän haluaa minulle paremman mielen.
Lisäksi monesti pohdin, yritänkö liikaa. Yritän tehdä asioita, joista uskon pitäväni, mutta aina välillä tässäkin mietin, mitä toiset ajattelevat.
”Yritänkö liikaa?”, ”mitä jos mua ei haluta tännä/tonne?” ”Mitä muut oikeesti haluais mun tekevän?”. Toivon, että pääsisin eroon näistä ajatuksista.

Tähän aihealueeseen tulee mieleen myös toinen asia, joka on itseasiassa se aiemmin mainittu ”aasinsilta”. Toivon, että oppisin olemaan tyytyväinen ulkonäkööni. Nykyisin tilanne on käytännössä se, että on harvinaista, että olen tyytyväinen omaan ulkonäkööni. Toki tämäkin on jo nyt iso edistys vuoden takaiseen!
Tilanteeni on ties kuinka pitkään se, että koen itseni suorastaan vastenmieliseksi vastakkaisen sukupuolen silmissä. Tällä hetkellä on todella vaikeaa kuvitella, että joku haluaisi kanssani suhteeseen. (Huom. Katso aikaisempi ajatus parisuhteesta)
Tämä ei kuitenkaan koske vain ns. romanttista suhdetta, vaan ihan myös ystävyyttä. Saatan toki uskaltautua pitkän pohdinnan jälkeen esim Facebookissa pistää kaveripyynnön, mutta monesti käy niin, että vaikka hyväksyntä tulisi, en kuitenkaan uskalla pistää viestiä. Tai jos pistänkin viestiä, mietin, että häiritsen toista, eikä hän haluaisi jutella kanssani.
Toivon, että pääsisin eroon tästä tunteesta. On todella vaikeaa luoda ystävyyssuhteita, jos jatkuvasti ajattelee, että toinen ei kaipaa seuraasi. Voitte varmasti kuvitella, mitä tämä tekee henkiselle ololle.

Työ / talous

Toivoisin, että olisin sellaisessa kunnossa, että voisin tehdä töitä tai opiskella. Tällä hetkellä kumpikaan ei onnistu, ilman valtavaa panosta. Tai no, täytyy vähän selventää ajatuksiani. Työllä tarkoitan sellaista ”normaalia” työtä, joten esim. Tepsiin liittyvät kannattaja-jutut eivät kuulu tähän, sillä niiden merkitys itselle on paljon isompi, kuin moni voisi edes kuvitella.
Mutta eksyin taas vähän aiheesta. Toivon, että pääsisin takaisin töihin, sillä vain niin pääsisin elämässäni eteenpäin. Tähän väliin huomautus, että töitä on välillä kokeiltu, mutta siitä ei tullut mitään.

Ulkonäkö

Tämä tuli jo käytännössä käytyä läpi, mutta pistetään se vielä omaksi aiheeksi. Toivoisin siis, että olisin tyytyväinen ulkonäkööni. Kuten sanoin, laihduttamisen kautta itsetuntoni on jo kohonnut jonkin verran ja toisinaan saatan olla sitä mieltä, että näytän ihan hyvältä kuvassa, jossa olen. Toki tekemistä on vielä valtavasti. Tärkeintä olisi se, että oppisin hyväksymään itseni sellaisena, kuin olen, enkä aina vertaisi itseäni johonkin parempaan.

Nyt aivot alkavat jumittamaan sen verran, että päätetään tämä teksti tähän. Jatketaan sitten toisessa osassa!

Jos sinulle tulee mieleen jokin asia, josta haluisit kuulla, kerro ihmeessä, niin yritän kirjoittaa siitä! Muutenkin, jos haluat sanoa jotain, sano ihmeessä, kommentit ovat aina kivoja!

-Janne-


Ja noin.

Posted on

”Oikea” versio otsikosta menisi toki ”ja näin”, mutta silloin linkissä lukisi ”ja nain”, joten mennään tällä.

Olen sitä jo monesti sanonut, että futiksen loppuminen tulee kolahtamaan kovaa, mutta en osannut edes odottaa, että se näin kovaa kolahtaisi. Olo on tällä hetkellä todella huono. Tein pienen tauon jälkeen BDI-testin (varmaan yleisin käytössä oleva masennustesti) ja pisteet olivat sellaiset, että jos kyseessä olisi ollu koe, olisin voinut olla ylpeä. 56/63 masennustestistä ja 21/21 ahdistustestistä kertoo aika karua kieltä siitä, miten menee. On vaikeaa yrittää pitää itsensä kasassa juuri nyt. Tuntuu, että kun yhden hyvän asian keksii, tulee vähintään kaksi huonoa asiaa tilalle. Ei vaan oikeasti enää jaksaisi tätä paskaa. On todella raskasta joka aamu miettiä syytä nousta sängystä ylös, yrittää syödä, liikkua jne.. Olisi todella mukavaa päästä elämässä eteenpäin, mutta ei se vain ole mahdollista.

Esimerkiksi elämäntaparemonttini on tällä hetkellä vähän jumissa. Käyn toki kolmesti viikossa salilla ja näin, mutta ruokailu on ollut jo useamman kuukauden ongelma. Vaikka kuinka yrittäisin, saan syötyä maksimissaan kolmesti päivässä, joskus en edes sitä. Tiedän, että laihtuminen sujuisi paljon paremmin, jos söisi ohjeiden mukaan, mutta kun se ei vaan onnistu, ei se onnistu. Karkeasti sanottuna ennen klo 12 en saa juurikaan mitään kurkusta alas. Itse asiassa tästä syystä myös aamulääkkeet oli pakko ottaa pois, sillä en saanut niitä alas. Viime aikoina en ole edes yrittänyt pysyä ruokailun rytmissä, sillä tiedän, että siitä olisi tällä hetkellä enemmän haittaa, kuin hyötyä. Jos ruokahalua ei yksinkertaisesti vain ole, ei sitä ruokaa saisi alas, vaikka kuinka haluaisi. Tai jos saisi, tulisi se todennäköisesti takaisin ylös ja lisäisi (henkistä) pahaa oloa entisestään. Itse pidän tällä hetkellä paljon tärkeämpänä sitä, että kaikesta huolimatta jaksan salille raahautua ja tehdä treenini oman jaksamisen mukaan mahdollisimman hyvin.
Henkinen huono olo näkyy myös siinä, miten itseeni suhtaudun. Vaikka olen muuttunut (ulkoisesti) todella paljon tässä vuoden aikana, olen silti sitä mieltä, että olen ruma. Tämä ei ole sitä, että olisin ”hih hii, oon ruma, sanokaa, että mä oon söpö” tms., vaan olen oikeasti tätä mieltä, vaikka moni yrittää mieltäni muuttaa. Monesti kuullut kommenttia, että minusta on tullut komea nuori mies, mutta itse olen täysin toista mieltä. Toki tiedostan sen, että olen ulkoisesti muuttunut todella paljon, mutta silti olen sitä mieltä, että olen todella, todella kaukana siitä pisteestä, että voisin pitää itseäni komeana, tai edes olla tyytyväinen ulkonäkööni. On turhauttavaa, kun kaiken työn jälkeen tuntuu siltä, että eteenpäin ei olla henkisesti menty.
Tämä näkyy myös ajatuksistani vastakkaista sukupuolta kohtaan. Jos joku nainen sattuu katsomaan minuun ja hymyilemään (varsinkin jos hän on kaverin seurassa) mietin heti, että joko minussa on jotain pielessä (esim. räkää valumassa nenästä, tai vetoketju auki), tai yleisemmin, että hänen mielestään vaikutan typerältä. Tiedän, että tuollainen ajattelu on normaalia, mutta itselläni se menee törkeästi yli. Otetaan pari esimerkkiä, joilla yritän tuoda fiiliksiäni esiin.

Esimerkki yksi. Ostan naispuoliselle kaverilleni pienen lahjan, koska mielestäni hän on sen ansainnut ja idea oli mielestäni ihan hauska. No, jo ennen lahjan antamista kysyin, pahaistuisiko hän, jos hänelle pienen lahjan antaisin, vaikka emme kauheasti tekemisissä ole olleet. Kun olin lahjan antanut, mietin, oliko siinä mitään järkeä ja aloin heti katua tekoani, vaikka monen mielestä se oli varmasti mukava teko, sillä lahjalle todennäköisesti tuli käyttöä. Myöhemmin uskaltauduin kysymään, mitä hän lahjasta piti ja vaikka tuli kommentti, että hän siitä piti, olen silti sitä mieltä, että olisi vain ollut parempi, jos en olisi sitä ostanut. Ja näin.

Esimerkki kaksi. Olen ihan vakavissani pohtinut, että alan seuraamaan futsalia, sillä Tepsin naisilla on joukkue, jossa pelaa ”tuttuja” pelaajia N2 joukkueesta. No, tuttuja ja tuttuja. Yhden pelin olen päässyt paikanpäälle katsomaan, mutta tavoitteena on jatkossa ottaa joukkue aktiiviseen seurantaan. Mutta joo, eksyin vähän aiheesta. Olen siis ajatellut, että menen peleihin, mutta tässä tuli taas yks typerääkin typerämpi ajatus, joka on mielessä ennenkin ollut: ”voinko kannattaa peleissä”. Kyllä, mietin, voinko näyttää, että kannatan omaa joukkuettani. Vaikka olen saanut kannatuksesta vain positiivista palautetta, mietin, mitä jos mimmit eivät tykkää siitä, että huudan heidän peleissään? Tässä on kyllä huikeat lähtökohdat lähteä tekemään mitään. Uskon, (ja todennäköisesti tiedän) että naiset vain arvostavat sitä, että heitä käyn tukemassa. Silti, kaikesta huolimatta, mietin, pitäisikö ottaa mallia muista katsojista ja olla vain hiljaa. Mitä jos mimmit eivät vaan kehtaa sanoa, että ole hiljaa?

Vaihdetaan nyt aihetta ja puhutaan pieni pätkä taloudesta. Juuri, kun tuntuu siltä, että nyt on taas asiat menossa kuntoon taloudellisesti (ei mitään pakollisia ylimääräisiä menoja), eikös niitäkin sitten tule. Auto oli pakko taas käydä katsastamassa ja eikös sieltä tullut vissiin seitsemän virheen lista, jotka pitää pistää kuntoon. Sinne menee taas mukavasti euroja hukkaan. Monesti olen miettinyt, että mitä jos vain myisin koko auton pois, mutta se ei käytännössä oikein onnistu. Toki saisin auton johonkin hintaan myytyä, mutta mitäs sitten tehdään, kun ei sitä autoa enää olekaan? Millä sitten kuljetaan peleissä, hoidoissa yms.? En voi/halua luottaa siihen, että aina voisin vanhempieni autoa lainata. Jos joku ei siis tiedä, asun maaseudulla ja busseja täällä kulkee melko heikosti, joten julkinen liikenne ei juurikaan onnistu. Lisäksi vihaan sitä, että joudun aikatauluni pitämään tiukkana esim juuri bussien takia.
Tuntuu todella turhauttavalta, että on parin tonnin autoon lykänny vuosien aikana useamman tuhatta euroa erilaisten huoltojen ja korjauksien merkeissä. Bensasta en viitsi puhua, sillä sitä menisi myös uudemmassa autossa. Ongelmana on vain se, että näin kuntoutuksella ei tulot ole kauhean mairittelevat ja kuten olen esiin tuonut, ei esimerkiksi kannattaminen ole mitään ihan ilmaista hommaa. Toki tässä taas voisi ottaa sen, että karsii kaikki mahdolliset ”ylimääräiset” kulut ja pistää rahaa säästöön. No, toki näin voisi tehdä, mutta onko juuri nyt se oikea hetki? Jos tuntuu, että elämässä menee kaikki päin persettä, eikö kannattaisi keskittyä ennemminkin siihen, että olo olisi mahdollisimman hyvä? No, ehkä joku fiksumpi osaisi tähänkin keksiä ratkaisun. Toki kaikkein helpointa olisi se, jos kykenisin töitä tekemään ja saamaan kunnon tuloja, mutta kun se ei onnistu edes teoriassa, on pakko mennä näillä, mitä on.

Vaihdetaan vielä kerran aihetta, vaikka tämä juttu tulikin mieleen tuosta äskeisen lopusta. Masennus on siitä todella raskas sairaus, että moni ei tiedä, miten sinulla oikeasti menee. Jos joku tulee vastaan kaupassa ja kysyy kuulumisia, en kerro, miten oikeasti menee. Sanon vain sen perinteisen ”siin se menee” tai jotain vastaavaa. Samaan aikaan, kun esität ja sanot, että kaikki on ihan hyvin, on todellisuudessa lähestulkoon kaikki pielessä ja haluaisit vain olla sängyn pohjalla, vaikka siitäkin tuntisit syyllisyyttä. Kaikkein kausallisimpia kohtaamisia ovat entisten työtovereiden tai pomon kanssa. Heidän silmissään saatan näyttää siltä, että kaikki on hyvin ja olen töistä pois vain siksi, että olen laiska, eikä minua vain huvita olla töissä. En ole onneksi pitkään aikaan kuullut kommentteja (ainakaan päin naamaa), että masennus on vain asenteesta kiinni ja täytyy vaan ottaa itteä niskasta kiinni. Kiitti vinkistä hei (Y)

No, nyt tuli pitkästä aikaa niin pitkä teksti, että tätä ehkä juuri ja juuri kehtaa sanoa julkaisuksi.

Pistäkää kommentteja (kaikki muut käy, mutta ei mieluiten kasvotusten tai puheluna) kyselkää jne..

Kiitos, jos luit!

-Janne-


Sisyfos

Posted on

Sisyfos on hahmo kreikkalaisesta mytologiasta. Sisyfos ei halunnut kuolla, joten hän päätti huijata kuolemaa. Kun kuolema tuli noutamaan häntä, hän vangitsi sen. Sisyfos jäi kuitenkin kiinni ja joutui manalaan. Täällä hän huijasi kuolemaa toistamiseen, mutta jäi jälleen kiinni. Kreikan jumalat eivät tunnetusti kauheasti kusettajista tykkää, joten Sisyfos koki rangaistuksen teoistaan. Kun Sisyfos joutui viimeisen kerran manalaan (tällä kertaa lopullisesti) joutui hän rangaistukseksi vierittämään valtavan kiven mäkeä ylös. Kun kivi oli viimeinkin ylhäällä, vieri se takaisin alas ja työ piti aloittaa uudelleen alusta asti. Kaikki tämä uudestaan ja uudestaan joka ikinen päivä. Joka. Ikinen. Päivä.

Siirrytään ajassa pari tuhatta vuotta ja hypätään kreikkalaisesta mytologiasta ”Jannelaiseen mytologiaan”.
Sisyfoksen tarina tuntuu turhankin tutulta. Aina, kun saan mielialani kohoamaan edes vähän, romahtaa se nopeasti takaisin alas. Tämä on todella raskasta, varsinkin kun ajattelee, että samaa on jatkunut viitisen vuotta. Elämä junnaa lähes kirjaimellisesti paikoillaan. Masennuksen takia en ole pitkään aikaan (noin kahteen vuoteen en lainkaan ja ennen sitäkin vain osittain) pystynyt tekemään töitä, joka taas on johtanut siihen, että asun vieläkin vanhempieni luona, eikä ole mitään käsitystä siitä, milloin voisin omilleni muuttaa. (Palataan tohon kohta.)
Koska en ole töitä kyennyt tekemään, ei tietysti opiskelusta ole tullut mitään. Sote-alan opinnot jäivät aikoinaan kahteen vuoteen, sillä masennus puhkesi ensimmäisen vuoden aikana ja arvosanat ja jaksaminen/keskittyminen romahtivat. Tästä johtuen en päässyt tarvittavia kursseja läpi ja opinnot jäivät siihen. Hoidossa ollaan välillä nostettu esille opiskelua, mutta siitä ei tulisi mitään. Mistäkö tiedän tämän? Koska en pysty keskittymään. Esimerkiksi elokuvien katsominen johtaa lähes poikkeuksetta siihen, että puolen tunnin kohdalla lopetan, koska en ole pystynyt keskittymään. Jos keskittyminen edes mukavaan tekemiseen ei onnistu, miten opiskelusta tulisi yhtään mitään? Ihan kokeilumielessä joskus kokeillut keskittyä johonkin ja opetella jotain uutta, mutta eipä siitä mitään ole tullut. Ja näin.

Palataan takaisin tuohon asumiseen ja edelliseen tekstiini, jossa kirjoitin suhteista.
Jos itsetuntoni on muutenkin tasoa nolla ja ajattelen ihmisten keskustelevan kanssani vain siksi, että he eivät kehtaa sanoa ei, miten vanhempien ”nurkissa” asuminen auttaisi asiaan? Ajattele nopeasti ”23v jätkä ilman ammattia asumassa vanhempien luona”. Mikä oli ensimmäinen ajatus? Siis ihan rehellisesti, se ensimmäinen ajatus. Tuskin se oli ”hienoa” tms.. Eipä se kauheasti olotilaa kohenna, jos katselet, kuinka itseä paljonkin nuoremmat muuttavat omilleen, perustavat perheitä ja luovat itselleen tulevaisuutta, kun taas itse samaan aikaan mietit, miten jaksat tämänkin paivän loppuun asti.
Eli siis. Tunnen olevani ruma ja toivoton tapaus, joka ei tule itsekseen toimeen, joten miten voisin löytää suhteen? On totta, että kun vastaan tulee ”se oikea”, ei hän välitä tälläisistä asioista, mutta kun tuntuu, että (pokeria apuna käyttäen) itsellä on kädessä sekalaisia kortteja, joilla ei tee mitään, kun taas kaveri pitää kädessään suoraa.
Sain edelliseen tekstiin palautetta nimimerkiltä ”Venla”, jolla oli paljon hyviä pointteja. Vastasin jo hänelle, mutta voisin vastausta vähän näin yleisesti tuoda esiin, etenkin yhtä tiettyä kohtaa.
Hän ehdotti, että menisin sinkkujen tapaamiseen juttelemaan muille sinkuille. Idea on hieno, mutta epäilen vahvasti, että se ei omalla kohdallani toimi. Olen nimittäin melko ujo. Perus kaupankassat yms. menee hyvin, kuten myös jalkapallossa kannattaminen, mutta kun pitäisi kahdenkesken olla tekemisissä, iskevät ongelmat. Esimerkiksi voisi napata itselle rakkaan jalkapallon. Kuten jo mainitsin, katsomossa huutaminen ei ole ongelma, vaikka joutuisin katsomossa yksin huutamaan. Tuen joukkuettani, enkä pelkää näyttää sitä, vaan teen ”oman osuuteni” katsomossa. Kun matsi päättyy ja kiitokset ollaan vaihdettu, palaan normaaliin tilaan (eli ujouteen). Esimerkiksi naisten viimeisen pelin jälkeen halusin muutamankin pelaajan kanssa vaihtaa kuulumisia ja ottaa selfieitä, mutta lopulta uskaltauduin (juuri ja juuri) vain yhtä pyytää kuvaan, sillä olin hänen kanssaan aiemmin jutellut kuvasta. En tiedä, miksi se on niin vaikeaa, mutta se vain on. Sanat jäävät kurkkuun ja kaikki rohkeus katoaa.
Jos olen saanut kerättyä rohkeutta pyytää jotakuta ulos, on vastaus ollut lähes aina sama ”pysytään kavereina”. Ymmärrän ja tiedän, että jos tunteita toista kohtaan ei ole, ei hommasta tulisi mitään, joten se on hyvä heti sanoa. En itsekään haluaisi suhteeseen, jos ajattelisin heti, että tämä ei tule toimimaan. Pointtini oli se, että heikon itsetunnon ja negatiivisten kokemusten kanssa kynnys pyytää toista ulos nousee jatkuvasti. Välillä on jota käynyt niin, että olen kunnolla ihastunut toiseen, mutta en ole mitään uskaltanut sanoa, sillä pelkään, että ”menetän” hänet. Tämä siis sillä ajatuksella (ja kokemuksella”), että ”pysytään kavereina” tarkoittaa sitä, että jutellaan jatkossa vähemmän ja ollaan muutenkin vähemmän tekemisissä. Näillä kaverimäärillä (vähän) ei haluaisi menettää yhtään.
Eli tämmöstä tällä kertaa.

Kommentoikaa jne.

-Janne


Same shit, different day

Posted on

Tämä asia on käyty läpi jo monta kertaa, mutta käydään silti uudelleen. Jokainenhan voi halutessaan skipata tekstin. Aiheena on yksinäisyys, eli if you don’t like it, go to Russia.

No, jos joku tätä vielä lukee, niin aloitetaan.

Muistaakseni mainitsin tästä jo edellisessä tekstissä, mutta jalkapallon loppuminen painaa mieltäni jo valmiiksi. Viikonloppuna päättyi jo naistenliiga ja upeasti päättyikin! Matsin ajan ja jälkeen tunnelmani oli loistava. Sain viettää aikaa minulle rakkaan joukkueen parissa vielä viimeisen kerran! Vielä samana iltana oli hyvä fiilis huikeasta kaudesta, mutta seuraavana päivänä pelkoni kävivät toteen. Mielialani romahti täysin. Tuli valtava epätoivon ja yksinäisyyden tunne. Pelit olivat tältä kaudelta tässä ja nyt täytyisi vain seurailla, koska treenit alkavat ja toivoa, että minut päästetään paikalle. Miesten kautta on onneksi vielä pari matsia jäljellä, joten vielä en täysin tyhjän päälle jää.

Yksinäisyys ei jää vain jalkapalloon. Monen mutkan kautta myös yksin olon tunne on tullut voimakkaammaksi. Yksi surullinen esimerkki voisi olla ”Tinder”. Olen ollut siellä pitkään ja tällä hetkellä tilanne on se, että ”lähettyvillä ei ole uusia käyttäjiä”. Tämä ei olisi paha, mutta kun edes niistä vanhoista ei ole paria tullut, on olo paska. Olen muuttunut (varsinkin ulkoisesti) todella paljon viimeisen vuoden aikana, mutta se ei nähtävästi riitä. Monelle tämä ei olisi iso asia, mutta minulle se on (kiitos kaikkien muiden ongelmien). Tulee väkisinkin hyljeksitty ja riittämättömyyden tunne. Tämä vaikuttaa myös siihen, että on vaikeaa luoda kiintymystä toiseen. Jos on jo valmiiksi olo, että toinen ei mitenkään voi olla kiinnostunut musta, miksi minun kannattaisi luoda ihastuksen tunnetta? Jos onnistun luomaan ihastuksen, on se hataralla pohjalla. En uskalla sanoa, tai tehdä mitään, sillä pelkään, että tulos on se, mitä olen ajatellut, eli häntä ei kiinnosta. Tämä johtaisi siihen, että jos kerron tunteistani, emme olisi enää yhtä hyvissä väleissä. Paska tunne. Tämä vaikuttaa myös kaverisuhteisiin. Koska ajattelen, että toisia ei seurani kiinnosta, en uskalla mukaan tunkea.

Olen siis umpikujassa. Olen yksinäinen, mutta en uskalla tehdä asialle mitään. Tässä pitäisi toivoa ihmettä tapahtuvaksi. Hip hei.

Janne


Viimeiseen matsiin

Posted on

On kulunut taas melko pitkä aika edellisestä tekstistäni ja pahoittelen sitä. Toivon, että kaikki ymmärtäisivät, että tämän blogin kirjoittaminen ei ole helppoa. Teksteistäni varmasti huomaa, että teksti ei muutenkaan ole häppöistä ja kun vielä ottaa huomioon, että aiheet ovat pääasiassa masennukseen liittyviä, ei se ole helppoa. Jos on hyvä fiilis, ei oikein tule aihetta kirjoittaa, mutta jos taas on todella huono olo, on vaikeaa muokata se sanoiksi.

Mennyt kesä on ollut mahtava pääasiassa yhden asian takia, jalkapallon. Vielä neljä vuotta sitten en lajista pätkääkään, mutta erään hyvän ystävän ansiosta olen tähän upeaan lajiin uppoutunut. Viime vuosien aikana laji on sytyttänyt minut ja luonut uutta kipinää elämääni. Kesä meni kierrellen ympäri Suomea miesten ja naisten peleissä ja nautin. Syksyllä karu fakta iski kuitenkin vastaan, pelit päättyvät lopulta. Tällä hetkellä jäljellä olevat pelit (joihin pääsen), voi jo laskea yhdellä kädellä. Pitkään ajattelin, että tilanne ei ole niin vakava kuin pelkään. Kun jalkapallo on päättymässä, alkaakin jo jääkiekko!

Kun kausi alkoi, olotila iski kuin märkä rätti päin naamaa. En kyennyt nauttimaan pelistä. Ensimmäinen peli kulki vielä jotenkn, mutta toisen pelin aikana tulokset olivat karummat. TPS murskasi KooKoon 8-2 ja kaiken järjen mukaan olon olisi pitänyt olla todella hyvä, harvoin sellaisia murskajaisia näkee. Olo oli kuitenkin kaikkea muuta. En kyennyt nauttimaan pelistä, vaan päinvastoin halusin vain lähteä pois katsomosta. Katsoin ottelun eleettömästi loppuun asti katsomossa, mutta en kyennyt kannattamaan. Sain juuri ja juuri taputettua, mutta sekään ei herättänyt mitään tunnetta.

Tuntui, että tulevaisuuden toivot ovat taas murskana. Jalkapallo loppuu, mahtavat ihmiset katoavat taas useammaksi kuukaudeksi, eikä sitä tyhjyyttä saa täytettyä. Voi olla, että jääkiekko jossain välissä taas lähtee herättämään tunnetta, mutta juuri nyt en kestäisi tätä romahdusta, joka tapahtui vain muutaman päivän sisällä. Muutenkin on vaikeaa selvitä arjesta ja sitten vielä yksi tärkeimmistä asioista katoaa. Tiedän, että asialle ei voi mitään. Kausi loppuu pakosta ja that’s it. Joku voisi ehdottaa ulkomaalaisia sarjoja, mutta nämä eivät sytytä. Minulla ei ole mitään tunnesidettä joukkueeseen, joten ei se lähde kulkemaan. Oikeastaan uskon, että jääkiekon kohdalla on kyse tästä. Yläfemmojen heittämisen, kuulumisten vaihtamisen ja halailun sijaan välissä on verkot ja pleksit sun muut, pelaajia ei tunnista varusteiden alla ja niin edelleen. Kaikki tämä johtaa siihen, että joukkue tuntuu jotenkin etäiseltä. Ei tunnu, että on itse osa joukkuetta.He ovat joukkue, me kannattajia ja that’s it.

Monelle tämä on naurettavaa ja uskon, että jopa tutuistani löytyy tälläisiä henkilöitä, mutta antaa olla. Miten se vaikuttaa minun olooni, jos jollekin toiselle asia ei ole yhtä iso juttu? En nyt valitettavasti tarkoita, että muiden negatiivisilla ajatuksilla ei ole minulle väliä, vaan sitä, että jos en ihmisestä välitä, ei minua hänen mielipiteensä kiinnosta. Valitettavasti vieläkin otan liian henkilökohtaisesti itseeni kohdistuvan negatiivisen palautteen, vaikka sitä ei edes sanottaisi. Osaan siis luoda mielikuvan siitä, että toiset ajattelevat minusta negatiivisesti, vaikka näin ei olisikaan. Tästä pääsemme aasinsillan kautta toiseen aiheeseen, josta ajattelin tässä tekstissä kirjoittaa.

Pienen tauon jälkeen olen taas ”uskaltanut” ihastua. Tai no, ainakin luomaan tunnesiteen toista kohtaan. Tässä on se ongelma, että entiseen tapaan olen onnistunut ihastumaan ”väärään”, naiseen. Hän on mukava ja kaikkea, mutta ongelma on se, että hän on aivan liian hyvä minulle. Miksi hän tyytyisi minuun, vaikka hänellä on mahdollisuus saada paljon parempi? Jos rehellisiä ollaan, tilanne on kuten useimpien naisten kanssa. En nyt siis tarkoita sitä, että olisin ihastunut useampaan samaan aikaan, en todellakaan. Tarkoitan sitä, että lähes kaikkien naisten kanssa on se ongelma, että ajattelen, että he eivät minusta pidä, mutta eivät vain kehtaa sitä sanoa. On älyttömän turhauttavaa ajatella, että toiset eivät edes pidä minusta. Mutta kun asiaa mietii, tulee toinen kysymys. Miksi he pitäisivät minusta, jos itse inhoan itseäni? On todella raskasta elää elämää, jos olet joka hetki epävarma itsestäni ja moitit itseäsi jopa niistä asioista, jotka menevät hyvin.

Tuntuu taas, että tekisi mieli käpertyä sängyn pohjalle etsimään syytä nousta ylös. Onneksi jalkapalloa on vielä muutama kierros jäljellä ja on aikaa yrittää kerätä itseäni ja varautua pitkään ja kylmän talveen.

Kiitos, jos luit! Lähetä palautetta, kommentteja tai jotain muuta, jos siltä tuntuu.

-Janne


Body of a triathlete

Posted on

13906955_10210229912532367_6472787205436348659_n

Siinä se on. Triathlonin sprintin vetäneen keho. Pari viikkoa sitten tein jotain, jota en vuosi sitten uskonut tekeväni, vedin triathlonin sprintin, eli 750m uintia, 20km pyöräilyä ja 5km kävelyä. Aikaa koko juttuun meni muutamaa sekuntia vaille 2h 22min, mikä oli melko lähellä tavoitettani 2h 15min, vaikka lopullinen tavoitteeni olikin vain päästä maaliin asti. 2h 15min olisi ollut mahdollista, jos muutama seikka olisi mennyt toisin, mutta niistä kohta lisää. Aloitetaan alusta!

Ihan ensimmäiseksi voisin kertoa siitä, kuinka tähän haasteeseen edes lähdin mukaan. Erään hyvän ystäväni silloisen poikaystävän kautta tutustuin triatlonin saloihin ja pikkuhiljaa aloin itsekin kiinnostua lajista. Aloin miettiä, miten se mahtaisi iseltä sujua ja olisi joskus kiva kokeilla. Kun heiman alle vuosi sitten pääsin mukaan elämäntapojen remonttiin, mahdollisti se triathlonin vakavaa ajatusta. Alkuvuodesta, parin kuukauden treenaamisen jälkeen, huomasin, että Turussa järjestetään triathlon. Aloin tutkia asiaa tarkemmin ja huomasin kohdan, joka tuntui itselle mahdolliselta, sprintti. Tein jo mielessäni päätöksen, että osallistuin, mutta varmistelin vielä muutamalta henkilöltä, onko minulla heidän mielestään mahdollisuutta onnistua. Vastaus oli yksimielinen, kyllä, jos vain tekee töitä täysillä. Kipinä syttyi kunnon paloksi ja ilmoittauduin mukaan. Tässä tapahtui myös yksi elämäni siisteimmistä asioista. Koska ajattelin, että joka tapauksessa vedän kilpailun, voisin samalla kysyä, jos joku haluaisi lähteä ”sponsorikseni”. Lähetin viestiä ED-energiajuomalle ja he ilmoittivat heti, että ovat mukana. Sain heiltä hupparin, t-paidan, mukavan kasan energiajuomaa ja tarroja. En tosissani uskonut, että he lähtisivät mukaan, mutta totta se kuitenkin oli! Oli kyllä hieno tunne!

Aloitetaan treenaamisesta. Koska painoa oli paljon, mielestäni tärkein osuus oli sen vähentäminen. Treenasin siis pääasiassa salilla 3-5 kertaa viikossa (sama tahti jatkuu myös nykyisin!). Kun kävin ostamassa pyörän, vaihdoin yhden salitreenin 20km pyöräilyyn ja muutenkin totuttelin pyörään ja varsinkin vaihteisiin. Loppukeväästä aloitin myös uinnin ja sen sijaan, että olisin uinut pienempiä matkoja, aloitin suoraan täysillä. Uin 750m yhtäsoittoa, sillä itse koin sen parhaaksi. Koska kisassa kuitenkin täytyy se matka uida, on hyvä opetella jo heti, miten voimat kannattaa jakaa. Ensimmäiset pari kertaa uintia olivat melkoista myrkkyä, mutta yllättävän nopeasti siihen tottui. Heinäkuun aikana tuli ongelma, sillä uimahallit menivät kiinni. Mietin hetken mitä tehdä, mutta en murehtinut kauaa. Tiesin jo, että pystyn uinnin suorittamaan, joten en vaivannut päätäni sillä liikaa. Sen sijaan lähdin testaamaan kestävyyttä, sillä sitä kisassa todella vaaditaan. Tein salilla pidempiä sarjoja pienemmillä painoilla ja kokeilin muutaman kerran lenkkiä heti pyöräilyn jälkeen. Kaikki vaikutti hyvältä ja uskoin, että suoriudun kolmen tunnin aikarajan sisällä. Nyt vain odottelemaan, että kisapäivä saapuu.

Kisaa edeltävänä iltana kuitenkin iski paniikki. Olin siihen asti uskonut, että kisan maksimiaika olisi kolme tuntia, mutta virallinen maksimiaika olikin 2,5h. Tämä aiheutti paniikin, sillä vaikka olin heittänyt epäviralliseksi tavoitteeksi 2h15min, olin ajatellut, että kyllä vähintään 2,5h saan suoritettua koko kisan. Ei ehkä kuulosta pahalta, mutta 30min vähemmän aikaa tuntui aika isolta erolta. Lisää päänvaivaa tuotti sääennuste. Oli luvattu melko viileää ja sateista päivää. Ei auttanut kuin yrittää pitää itsensä kasassa ja kerätä voimaa ihmisten tsempistä (jota muuten tuli valtavasti, iso kiitos tästä kaikille!).

Kisa-aamu valkeni harmaana. Aamupalan (rahkaa yms. täyttävää) jälkeen sain isältäni kyydin Turkuun. Kävin läpi kisan infon ja tarkemmat tiedot ja sitten alkoi hermoja raastava odotus. Kello tikitti kokoajan minuutteja pois ja hermostuneisuuteni vain kasvoi. Ulkona oli viileä, joten hermostumiseni kasvoi entisestään. Kun kisan alkuun oli noin 45min aikaa, keräsin rohkeuteni ja karistin epäilyni. Menin ulos totuttelemaan viileään keliin. Mitä lähemmäs kisaa mentiin, aloin pikkuhiljaa vähentää vaatetustani. Kuin kisan alkuun oli noin 15min, riisuin pelkkiin uimahousuihin ja totuttelin kylmään keliin. Katselin vieressäni olevia kilpailijoita, joten kuntotaso oli valtavasti itseäni edellä. Naureskelin hermostuneena vieressä olleelle miehelle, että meikäläisen kroppa ei ole ihan se, mitä triathlonissa yleensä nähdään. Hän hymyili ja totesi ystävällisesti, että ei sillä ole mitään väliä. Rannalla on monta paremmassa kunnossa olevaa, jotka eivät ole odottamassa lähtöä, mutta minä olen. Vain sillä oli väliä, että minä edes lähdin yrittämään. Tämä oli viimeinen niitti. Näistä sanoista sain sen tarvittavan kipinän, joka sytytti palon sisälläni. Jos toinen, paljon paremmassa kunnossa oleva kilpailija toteaa, että olen jo tehnyt kovan työn vain lähtemällä kisaan mukaan, pärjään kyllä. Perkele, mähän vedän tän, vaikka mikä tulis!

Noin 10 minuuttia ennen kisaa siirryin veteen totuttelemaan sen lämpöön. Tässä tapauksessa viileästä ilmasta olikin yllättäen hyötyä. Koska ilman ja veden lämpötila oli lähes sama (saataa olla, että vesi oli jopa lämpimämpää), tuntui vesi mukvavan lämpimältä. Ohjeiden mukaisesti siirryin ryhmän hännille, sillä uinnissani tulisi kestämään paljon kauemmin, kuin nopeimmilla. Pienen odottelun jälkeen kisa lopulta alkoi! Uinnin ensimmäiset 300m oli melkoista henkistä taistoa. Välillä katselin liikaa eteeni ja yritin kiriä muiden tahdissa. Lopulta kuitenkin tajusin, että minun ei tarvitse tehdä niin. Etsin tahdin, joka oli juuri minulle sopiva ja uin. Koska näin koko ajan, minne täytyy uida ja kuinka paljon matkaa on jäljellä, ei uinti ollut niin pahaa kuin hallissa. Ainoiksi ongelmiksi muodostuivat uimalakki, joka karkasi päästä useamman kerran ja aallot, jotka roiskivat vettä suuhun ja nenään. Kaiken kaikkiaan olin uintiin todella tyytyväinen, vaikka häntäpäässä maaliin saavuinkin. Ei sijoituksella ollut väliä, vaan sillä, että sain uinnin suoritettua. Nyt olisi enää pyöräily ja juoksu jäljellä!

Ennen kuin pyörän päälle pääsin, piti heittää vaatteet päälle ja kengät jalkaan. Vaihdossa tuli myös napattua hörppy EDiä, sillä tankkaus oli tarpeen jo nyt. Kun sain puettua, heitin kypärän päähän ja talutin pyöräni lähtöpaikalle. Pyöräilyssä kylmä sää alkoi taas painaa. Kylmän kelin lisäksi tuuli oli melko kova ja jalat väsyivät heti. Ensimmäinen 5km oli melkoista tuskaa, mutta kun se oli ohi, helpotti vähän. Enää puolitoista kierrosta pyöräilyä! Olin asettanut tavoitteeksi, että 20km pyöräilyyn menisi noin 45min, mutta lopullinen aika oli valtava pettymys, sillä aikaa kului yli tunti. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuivat jo aiemmin mainittu kova tuuli (josta muutkin valittivat) ja oma virheeni, liian tyhjät renkaat. Jo pyöräilyn alussa huomasin, että se tuntui todella raskaalta ja alas katsoessa syykin selvisi. Renkaat olivat ihan lytyssä ja polkeminen oli todella raskasta. En valehtele, muutaman kerran mietin, että jätän koko homman tähän ja painun nurkkaan itkemään. Nielin kuitenkin kyyneleeni ja (kirjaimellisesti) hampaat irvessä painoin pyöräilyn loppuun asti, vaikka se pahalta tuntuikin.

Koska pyöräilyyn oli kulunut paljon enemmän aikaa, kuin olin odottanut, oli juoksuun lähtö todella hermostunutta. Alkuun otin pienen juoksun, mutta huomasin heti, että voimat eivät riittäneet juoksemiseen. Jokainen juoksuaskel sattui jalkoihin ja pienen juoksun jälkeen vauhti tippui heti. Tulin siihen tulokseen, että parasta on vaan kävellä. Tosin ei kävelyn tahti mitään rentoa ollut. Tahti oli vähän yli 8 minuuttia per kilometri. Jokainen askel sattui ja mieli teki lopettaa jokaisen askeleen jälkeen. Tiesin kuitenkin, että jokainen askel vei lähemmäs maalia. Jokainen askel merkkasi sitä, että matkaa olisi aina vain vähemmän. Jälleen nieleskelin kyyneleitä ja painoin eteenpäin. Matkalla moni vastaantulija jaksoi tsempata ja kannustaa painamaan loppuun asti. Tiesin, että kilpailisin enää kelloa vastaan. Maaliin tulisin pääsemään, mutta se oli toinen asia, ehtisinkö saada virallisen tuloksen. Lopulta eteeni tuli maailman kaunein näky, maalisuora! Koska tulin viimeisenä maaliin, oli minulle järjestetty muita isompi vastaanotto. Kuvaaja tuli viereeni ja kuvasi maaliin saapumisen. Tästä sain viimeiset voimat ja hölkkäsin maaliin asti. Maalissa kuulin iloisen uutisen, aikani oli ollut vähän alle 2 tuntia 22 minuuttia, eli olin ehtinyt ajoissa maaliin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta! Annoin pienet haastattelut, vaihdoin kuulumisia ja halasin kanssakilpailijaa, joka oli minua matkalla tukenut ja päinvastoin. Olo oli uskomaton. Samaan aikaan oli niin puhki ja niin täynnä energiaa!

Kisasta jäi käteen älyttömästi positiivisia kokemuksia ja olenkin ensi kesänä menossa uudestaan kokeilemaan! Olin suorastaan innoissani kun huomasin, että vuoden päästä taas mennään! Kesällä 2017 mennään sitten alle kahteen tuntiin!

Heitetään tähän loppuun vielä muutama kiitos. Kiitos kaikille, jotka olette olleet mukana uuden elämäntapani aloittamisessa! Ilman teitä, en olisi tähän pystynyt! Kiitos Challenge Turku uskomattomasta kokemuksesta, sekä valtava kiitos kaikille kanssakilpailijoille ja katsojille, jotka jaksoitte tukea koko kilpailun ajan ja autoitte selviämään kisasta! Lopuksi vielä valtava kiitos ED-energiajuomalle, joka lähti sponsorikseni! Oli mahtava tunne, kun lähditte mukaan ja autoitte painamaan loppuun asti!

KIITOS!

-Janne, triathlonisti.


Halkeaminen

Posted on

Kääk.

Edellisestä kirjoituksestani on taas kulunut tolkuttoman paljon aikaa, pahoittelut, jos joku on uutta tekstiä odotellut. Viime ajat ovat olleet todella vaihtelevia, välillä on mennyt ihan hyvin, välillä kaikki tökkii.

Puhutaan tällä kertaa jalkapallosta. Olen täysin hurahtanut lajiin, tai oikeastaan seuraan. Aloin seurata lajia vain muutama vuosi sitten, mutta nyt on harvinaista, etten ole peliä katsomassa, pelattiin sitten kotona tai vieraissa. Olen itse ollut tästä iloinen ja moni pelaaja on ollut tyytyväinen, että käyn katsomassa pelejä (tai ainakin siltä tuntuu). Nyt kuitenkin tuntuu ahdistavalta, minun on pakko jättää pari peliä väliin. Toinen peli on Tepsin naisten runkosarjan viimeinen kotipeli (oma triathlonin sprintti) ja toinen peli on runkosarjan viimeinen peli vieraissa ja tällöin olen kokouksessa. Tiedän, että minun mukana oloni tai olemattomuuteni ei pelin lopputulokseen vaikuta. Kentällä ne maalit tehdään ja pisteet taistellaan, minä vain huudan katsomossa. Järki sanoo, että edellä mainitut syyt ovat enemmän kuin hyväksyttyjä syitä olla pois katsomosta. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu, että petän joukkueeni. Tuntuu todella pahalta. Haluaisin olla molemmissa paikoissa samaan aikaan, mutta tiedän, että se on mahdotonta. Koska olen itse saanut joukkueelta niin paljon, haluaisin antaa takaisin niin paljon kuin vain voin. Tässä tulee taas vastaan oma itsekriittisyys. Mikään ei tunnu olevan tarpeeksi. Tähän mennessä on jäänyt väliin kaksi peliä. Yhteensä poissaoloja tulee neljä. 18 peliä, 14 ottelua paikanpäällä. Tämä sisältää siis myös vieraspelit. Monelle tämä olisi jo jonkinlainen saavutus, mutta itselle se ei vaan riitä. Turhauttavaa.

Miksi minun on pakko vaatia itseltäni aivan liikaa?
Miksi en voi tyytyä siihen mitä olen?

-Janne


Joku otsikko tähän

Posted on

Huoh.

Nyt taas vaihteeksi purnaan aiheista, joista olen jo lukemattomia kertoja purnannut, eli rahoista ja naisista. Toihan kuulostaa jo lupaavalta rap-kappaleen aiheelta, mutta jätetään ne hommat jollekkin muulle je keskitytään siihen, mitä mä (en) osaan.

Viime aikoina raha on taas pyörinyt mielessä, eikä siinä positiivisessa mielessä. Autoon pakko tehdä korjauksia ja hinta-arvio 500€. Tekee gutaa. Olin ajatellut, että jos nyt vakuutusten yms. jälkeen saisi rahaa säästöön, mutta ei. Vittu.
Tämä aiheuttaa päänvaivaa myös toista kautta, pitäisikö minun tiukentaa rahan käyttöäni? Käytän melko paljon rahaa siihen, että kuljen ympäri maita ja mantuja Tepsin perässä. Tulee bensat ja ruokailut yms.. Tämä pistää pohtimaan, onko se tarpeellista? Pitäisikö minun vain jättää reissuja väliin ja pistää rahaa säästöön? Monelle vastaus olisi selvä, reissut väliin ja rahat säästöön. Olisi minullekkin todennäköisesti ilman masennusta. Juuri nyt jalkapallo on yksi niistä todella harvoista asioista, joka saa minut edes hiukan iloiseksi ja rentoutuneeksi. Jos elämässä on vain muutama asia, joka tekee elämästä elämisen arvoista, voiko sen kitkeä pois? Tai no, ”voi” on väärä sana, sanotaan kannattaako. Kannattaisiko minun jättää jalkapallo pois kalenteristani taloudellisista syistä, vaikka se on se, mikä autta jaksamaan kaiken tämän paskan keskellä? jos jätän futiksen pois, millä täytän sen aiheuttaman tyhjiön? Netflix? PS4? Siinä ne vaihtoehdot sitten olivatkin. Joku voisi kommentoida, että pelit näkee myös TPS TVn kautta (joka on muuten mahtavaa), mutta minulle se ei ole samaa. Keskittymistä on todella vaikeaa pitää ruudussa, eikä pelin tunne tule kotiin asti. Käytännössä olisi siis lähes se ja sama, katsoisinko peliä, vai Netflixia. Tuntuu, että olen puun ja kuoren välissä. Molemmat asiat tuntuvat samaan aikaan oikeilta ja vääriltä. Raha tilillä tarkoittaisi vähemmän murheita, mutta myös vähemmän iloa elämään. Vaikea yhtälö.

Sitten toiseen aiheeseen, naisiin. Tai no, tavallaan.
Tapasin Tinderin kautta mukavan naisen. Juttu luisti hetken aikaa todella hyvin, mutta sitten iski vastaan huono itsetunto. Jos esim. kehuin häntä, aloin heti ajatella, että nyt kaikki menee päin persettä. Mietin, että hän tulee siihen ajatukseen, että olen vain dorka ja lopettaa juttelun. Toistaiseksi ainakin juttelemme (onneksi). On todella turhauttavaa, kun aina tulee ajatus, että nyt kaikki menee päin helvettiä. Jos ei itse pidä itsestään, on vaikeaa ajatella, että joku muu pitäisi. Todella turhauttavaa.

Anteeksi, teksti on taas todella lyhyt. Viime aikoina olen huomannut, että keskittyminen on ollut todella vaikeaa ja sama iskee nyt päälle. No, ehkä ne pahimmat asiat tuli esiteltyä.

Kommentoikaa jne,

Janne


Welcome to the jungle

Posted on

Viidakko sopii hyvin vertaukseksi masennukseen. Jos sinne eksyy, on vaikea päästä pois.

Nyt tulee muutaman päivän sisään toinen teksti, joten blogia pitkään seuranneet (jos sellaisia on) saattavat olla tyytyväisiä. Kirjotan taas, koska päivä oli rankka. Tai no, ei fyysisesti rankka, sillä jaksoin vetää rankan treenin jne., mutta henkisesti se olikin ihan toista maata. Moni varmasti jo tietää, että olen TPS-kannattaja. Tänään oli pienen tauon jälkeen taas peli ja odotukset olivat korkealla. EM-futis telkkarista katsottuna oli jo alkunut tökkimään ja ajattelin, että haluan vain nähdä pelin paikanpäällä, enkä television kautta. Tämä oli kuitenkin täysi farssi. Paikanpäälle mennessä oli vielä hyvä fiilis ja juttelin muille, mutta sitten se iski. Tai no, en tiedä, voinko sanoa ”se”, sillä en tiedä tarkalleen, mikä iski. Jotenkin vain koko homma tuntui todella ahdistavalta. Peli ei ollut kunnolla edes alkanut ja minä halusin jo lähteä pois. En pystynyt nauttimaan jostain, mitä rakastan. Tunne oli suoraan sanottuna hirveä. Kuvittele nyt itsesi samaan tilanteeseen. Odotat pitkään asiaa, joka tekisi sinut taas iloiseksi, mutta se tekeekin päinvastoin. Tuntuu ihan helvitin pahalta. Koska olin ensimäisten joukossa paikalla, jäin tavaroiden paikalleen asettelun jälkeen eturiviin. Tunsin koko pelin ajan toisten katseet selässäni, vaikka todellisuudessa tuskin ketään edes katsoi minua kohti koko pelin aikana. Teki mieli istua penkin pohjalle ja käpertyä suojaan, mutta en pystynyt edes siihen. Koska tiesin muiden seisovan takanani (kirjaimellisesti) en uskaltanut istua alas ja tulla näin ”silmätikuksi”. Halusin sydämeni pohjasta kannustaa omaa joukkuettani niin lujaa kuin vain pystyn. Halusin tehdä oman osani katsomossa ja auttaa omaa joukkuettani mahdollisimman paljon. Miten tämä toteutui? Ei mitenkään. Jos joku aloitti huudon, huutamisen sijaan mumisin itseksini ja heilutin lippua. Se teki pahaa. Teki mieli alkaa itkemään, koska olo oli niin ahdistava. Jos jotain asiaa rakastaa, ei sen kuulu tuntua niin pahalta. Millä helvetillä elämästä voi nauttia, jos tärkeät ja ennen mielihyvää tuottaneet asiat tuntuvat ahdistavilta ja vastenmielisiltä? Miten tässä voisi edes ajatella töihin paluuta, jos jo mielekkäät asiat lyövät tämän tunteen päälle? Ajatuskin siitä, että olisi aamulla pakko herätä töihin tuntuu niin pahalta, että alan lähes itkeä. Tämä taas johtaa siihen, että alan miettiä, mitä olen ihmisenä. Ei koulutusta, en kykene tekemään töitä, en tiedä, koska kykenen tekemään töitä ja kaiken huipuksi asun vanhempieni luona. Saan rahaa vain tuista (tällä hetkellä itseasiassa saan eläkettä) ja siitäkin suurin osa menee siihen, että yritän edes jollain tasolla saada nautintoa elämääni matkustamalla jalkapallon perässä pitkin Suomea. Tiedän, että minun paikalla oloni ei vaikuta otteluun mitenkään, mutta silti käytän rahani tähän vain siksi, että rakastan seuraani. Tiedän, että tuossa ei ole mitään järkeä, mutta jos elämässäni on jokin asia, joka yleesä edes jollain tavalla tuo iloa elämääni, eikö se tarkoita, että siihen kannattaa tarttua? Olen vuoden 2016 aikana matkustanut niin FC TPS miesten, kuin naistenkin perässä yhteensä liki 6000km, enkä kadu näistä kilometreistä ainuttakaan, vaikka tiedän, että olisin voinut niihin käytetyt rahat säästää. Ei järjellä, vaan tunteella.

Eksyin vähän aiheesta. Mutta siis, nyt tuli samalla kertaa esille muutamakin asia. Tärkeimpänä se, miksi jaksan yhä käydä peleissä, vaikka se tuntuu pahalta. Loppuun voisi kirjoittaa chantin, joka on omastakin suusta kuulunut monesti. Vaikka olisi kuinka vaikeaa, tekisi mieli jäädä peleistä pois, tai vain käpertyä ahdistuneena penkkiin ”Mä Tepsii rakastan, mä Tepsii rakastan, aina saakka kuoleman, mä Tepsii rakastan.”.

-Janne

PS. Otsikko sopii myös tähän tekstiin. Helvetin sekavaa.


One does not simply…

Posted on

Huoh. On todella rasittavaa olla meikäläinen. Tuntuu, että jatkuvasti alan olla entistä enemmän sitä, mitä olen joskus vihannut.

Tämän kertainen aihe ei toki ole uutta, vaan pikemminkin ”koska mä oikein opin?” tyylistä ajattelua.

No, mennään siis asiaan höpöttelyn sijaan. Olen taas huomannut, että en osaa hallita tunteitani. Tällä(kin) hetkellä olen ihastunut tyttöön, vaikka tiedän, että mitään suhdetta ei koskaan tule olemaan. Kyllä sen vaan tietää, jos se omalle kohdalle sattuu. Tämä ei kuitenkaan ole se (suurin) ongelma. Suurin ongelma on se, että minua voisi niin helposti viedä 100-0, jos joku tietäisi tunteistani. Olen monesti kuullut sanottavan, että olen todella kiltti. Tämä on omasta mielestäni totta, vain jos joku on itse aiheuttanut sen, että en hänestä pidä, pidän yleensä ihmisistä. Olipas muuten tosi selkeä virke. Tämä on ongelma siksi, että en osaa kunnolla kieltäytyä, varsinkin jos yritän antaa itsestäni hyvän kuvan toiselle. Koska olen sitä mieltä, että olen ruma ajattelen, että saan tytön vain, jos olen kiltti. Jos olen sitä, mitä hän haluaa. Tämä johtaa siihen, että olen valmis tekemään lähes mitä tahansa, jos tyttö(tai nainen), johon olen ihastunut vain pyytää nätisti. Ajattelen helposti, että jos hän huomaisi, että olenkin ihan kiltti ja mukava tyyppi ja ehkä unohtaisi ulkomuodon. On muuten huikeat lähtökohdat. Mä tiedän, mikä tässä on se ongelma, mutta en vaan voi sille mitään. Koska kavereita (joiden kanssa olisin aktiivisesti tekemisissä) ei juurikaan ole, olen yksinäinen. Tällä hetkellä olen todennäköisesti eniten tekemisissä muiden salilla kävijöiden kanssa. Tosin tämä kanssakäyminen on huikeaa. Moikataan ja ehkä sanotaan sana tai kaksi.

Miksi tämä on nyt taas korostunut? Koska juhannus.
Juhannus on niitä ”juhlia”, jolloin pidetään kaverien kanssa hauskaa ties missä. Itse olin kotona ja vietin normaalia viikonloppua katsoen futista ja netflixiä. Hip hei. Monelle tämä ei varmasti kuulosta pahalta, mutta kun näitä ongelmia muutenkin on enemmän kuin tarpeeksi, kolahtaa tälläinen todella lujaa.

Eli siis ongelma on se, että haluaisin suhteen, mutta ihastun nuoreen naiseen, jota en voi saada, mutta silti yritän näyttää hänelle, että olen hyvä tyyppi. Niin ja kaiken huipuksi tämän takia todennäköisesti tulee vaikutelma, että olen tungetteleva tai jotain vastaavaa.

Älä ole sitä, mitä luulet toisen haluavan sinun olevan.

Anteeksi, että teksti on lyhyt ja edellisestä on aikaa aivan liikaa. Näitä tekstejä on vain vaikeaa kirjoittaa. Jos menee hyvin, eivät ongelmat paina, eikä ole tarvetta kirjoittaa. Jos taas menee huonosti, ei vain yksinkertaisesti jaksa kirjoittaa. Pahoittelut tästä.

Tuttuun tapaan, kommentoikaa, kyselkää tms jos siltä tuntuu.

-Janne


Tämä on otsikko

Posted on

Viime aikoina on blogissani ollut todella hiljaista, anteeksi siitä. Tämän blogin kirjoittaminen on melko haastavaa. Jos menee hyvin, ei ole aihetta, josta kirjoittaa, mutta toisaalta, jos menee liian huonosti, ei jaksa kirjoittaa. Valitettavasti hiljaisuuteni syy on viime aikoina ollut tuo huonompi vaihtoehto. Olen ollut väsynyt, ahdistunut ja yksinkertaisesti vain ihan loppu. Lähes joka aamu joudun käymään valtavan taistelun siitä, nousenko lainkaan. Onneksi minulla on Muru (koirani), joten sängystä on yksinkertaisesti pakko nousta, jotta hän pääsisi asioilleen ja saisi ruokaa. Itse voisin hyvin maata koko päivän sängyssä tekemättä mitään. Itselle jopa ruokailu on huono syy nousta. Viime aikoina on ruokailu ollut taas melkoista taistelua, sillä ruokahalu on ollut kateissa. Olen kuitenkin pyrkinyt syömään aktiivisesti, mutta kyllä se tökkii ja paljon.
Ei kaikki kuitenkaan vain huonoa ole. Kun pääsen sängystä ylös, helpottaa se liikkumista jo paljon. Olen jaksanut käydä aktiivisesti treeneissä (4-6 x viikko) ja sen huomaa. Painoa on tippunut, kunto on kohonnut ja mikä parasta, alan pikkuhiljaa olla sitä mieltä, että en näytä niin hirveältä, kuin joskus ajattelin. Minua Instagramissa seuraavat (Aku__Ankka) ovat varmasti huomanneet, että olen alkanut ottamaan selfieitä treenien aikana ja jälkeen. Vaikka toisinaan hyväksyn ulkonäköni, se ei tarkoita, ettenkö kokisi siitäkin asiasta valtavia paineita. Jos olen tekemisissä tyttöjen/naisten kanssa, mietin todella monesti, miltä näytän, tai ”ei mulla olis mitään mahiksia”. Tämäkin turhauttaa ja paljon. Ja nyt kun kerran tytöt (anteeksi nuoret naiset, että puhun teistä tyttöinä) tulivat puheeksi, sanotaan muutama sana eilisestä. Monesti heitän IG-kuviini KIK-nimimerkkini, jotta ihmiset tulisivat juttelemaan. Valitettavasti näin käy melko harvoin ja monesti, jos joku pistää viestiä, käy kuten eilen. Eräs tyttö pisti minulle viestiä ja aluksi ajattelin, että hän haluaa jutella kanssani. Valitettavasti nopeasti selvisi, että hän oli taas yksi niistä, joille olen vain vitsi. Tuntuu todella turhauttavalta, kun viimeinkin joku pistää viestiä ja kyseessä onkin vain jonkun kieroutunut huumorintaju.
Keskustelusta puhuminen on muuten melkoisen vaikea aihe. Yksi näistä ongelmista on se, että olen todella huono avaamaan keskustelua. Tämäkin on tavallaan opittu ”taito”. Vuosien saatossa olen monesti aloittanut keskustelun jonkun kanssa ja se on tyrehtynyt jo ennen alkamista. Olen siis tavallaan sillassa. Nykyisiä tuttavia, joiden kanssa jutella, on vähän, enkä osaa tutustua uusiin ihmisiin. Teille, nykyiset ystäväni, haluan sanoa, että en missään nimessä syytä Teitä mistään. En missään nimessä tarkoita, että Teidän pitäisi pistää viestiä nyt heti. Jos Teistä ei tunnu siltä, että haluaisitte viestiä pistää, en sitä pakota tekemään. Ei juttelemisen pitäisi olla mikään ”pakko” tai ”velvollisuus”, vaan asia, jota tehdään siksi, että se tuntuu hyvältä.
Heh. Jos ottaa huomion yllä olevan tekstin ja sen, että tunnen itseni todella yksinäiseksi, ei voi olla näkemättä yhtälöä. Kaikkein surullisimmin asia tulee esiin siinä, mikä tällä hetkellä eniten aiheuttaa yksinäisyyttä. Parisuhde, tai pikemminkin sen puuttuminen. On todella raskasta, tuntea itsensä samaan aikaan todella yksinäiseksi, tajuta, kuinka vaikeaa vastakkaiselle sukupuolelle jutteleminen on ja se, että haluaisin seurutella. Kuulostaa käytännössä mahdottomalta yhtälöltä. Tällä hetkellä varsinkin on tyhjä olo. Jokin aika sitten olin ihastunut erääseen tyttöön melko kauan, mutta tajusin lopulta, että siitä ei tule yhtään mitään. Hänellä olisi ollut mahdollisuudet mahdollisuudet olla kanssani, jos hän olisi halunnut, mutta tuli aika selväksi, että en ole edes ”plan b”. Joku voisi sanoa, että olen ”friendzonella”, mutta itse vihaan tuota ilmaisua. No, ei siitä sen enempää.

Loppuun voisin kertoa vielä yhdestä asiasta, joka ahdistaa valtavasti ja paljolti määrittelee elämäni. Toimin lähes kaikessa niinkuin kuvittelen toisten haluavan. Otetaan esimerkiksi minulle rakas asia, jalkapallo. Olin Vantaalla yksin katsomassa Tepsin naisten peliä ja meno oli rentoa. Kannustin aina, kuin siltä tuntui ja pidin ääntä. Naisista huomasi, että eleeni merkitsi paljon. Hypätään sitten kotipeliin. Paikalla oli muita kannattajia, joten mitä teen? Olen melko hiljaa ja mietin, mitä muut ajattelevat huutelustani. Järjellä ajateltuna tässä ei ole mitään järkeä. En kannusta muiden katsojien takia, tai heitä varten. Minä kannustan omaa joukkuettani, joka on kentällä. Miksi en siis osaa olla välittämättä muista? Todella turhauttavaa.
Tämä näkyy hyvin myös keskusteluissa. Jos pistän jollekin jotain viestiä, tai vastaavaa mietin heti, mitä hän ajattelee minusta, tai sanomisistani. Tähänkin saan tavallaan hyvän esimerkin tytöistä! Olin keskiviikkona salilla treenaamassa ja ohitseni kulki söpö tyttö. Jostain syystä en voinut olla katsomatta ja hän huomasi katseeni. Yritin hymyillä fiksusti ja hän hymyili takaisin. Tässä kohtaa toimin mielestäni tyhmästi. En saanut katsettani käännettyä, vaan jäin katsomaan häntä. Nyt mietin lähes paniikissa, mitä hän minusta ajattelee ja mitä, jos vielä näemme salilla.

Kääk.

Tässä tuskin tuli kaikkea, mitä päässä pyörii, mutta tämän verran sain tällä kertaa irti itsestäni. Jos pelkkää sanojen määrää katsoo, on teksti sentään pidempi, kuin normaalisti.

Jos joku tätä plökiä on alusta asti lukenut, kiitos teille ja pahoittelut pitkistä aikaväleistä. Kiitokset myös myöhemmin mukaan tulleille lukijoille!

Kuten aina, kirjoittakaa kommentteja, ehdottakaa aiheita ja kyselkää, jos siltä tuntuu!

-Janne


Artikkeli 88

Posted on

Heti alkuun, pahoittelut kaikille lukijoille taas kerran aivan liian pitkäksi venyneestä tauosta.

Artikkeli 88, eli kahdeksaskymmeneskahdeksas teksti, jonka julkaisen blogissani.
Jos minulta kysytään, on siinä 87 artikkelia liikaa (eka oli hyvä).

Viime aikoina on pieni orastava nousu taas kerran muuttunut jyrkäksi alamäeksi. En todennäköisesti osaa sanoin kuvata, miltä tämä tuntuu. Kun on viidettä vuotta käymässä läpi samaa paskaa, alkavat voimat olla jo vähissä. Miksi ne nousut eivät voi jatkua hetkeä pidempään, vaan kulman takana odottaa kasa uutta paskaa?

Mistä uusi alamäki sitten johtuu?

Monestakin seikasta. Aloitetaan siis ensimmäisestä, joka tulee mieleen. Tämä aihe on melko lyhyt, sillä tiedän, että jos kerron kaiken, saan paskaa niskaani. Sanotaan siis lyhyesti muutama sana ihmissuhteista. Olen älyttömän väsynyt ja turhautunut joidenkin ihmisten käytökseen ja olemukseen. En vain ymmärrä heidän tekemisiään tai asennettaan. Mielelläni kertoisin asiasta paljonkin enemmän, mutta kuten sanoin, parempi, että tämä jää tähän.

Toinen asia joka minua ahdistaa, on raha. Tuntuu, että jo nyt on tiukkaa rahan kanssa, mutta sain vielä lisää päänvaivaa hoitoni kautta. Minulle sanottiin, että minun pitäisi muuttaa pois vanhempieni luota. Okei, ymmärrän itsekin, että ennemmin tai myöhemmin tämän täytyy tapahtua. Nyt en vain ymmärrä, miten se voisi minua auttaa. Jos jo nyt raha on tiukilla, miten siitä voisi olla apua, että saisin kaiken muun lisäksi vielä rahahuolia? Jo nyt olen aivan loppu, joten miten ”ylimääräinen” stressi voisi auttaa? Eikö juuri nyt olisi kaikkein parasta yrittää tulla toimeen nykyisten ongelmien kanssa ja huolehtia asumisesta vasta sitten, kun ongelmat ovat helpottaneet?
Mihin rahani siis menevät? Iso osa liittyy käynnissä olevaan elämäntaparemonttiin. On ruokamenoja, juomista, palautusjauheita jne.. Toinen iso menoerä on TPS, mutta tämä asia vaatii tarkentamista. Jos TPS on yksi niistä asioista, joka saa minut iloiseksi, eikö ole vain oikein, että käytän rahojani tähän? Omasta mielestäni oikea vastaus on ehdottomasti kyllä. Lisäksi tulevat vielä ns. ”pakolliset” menot, bensa, vakuutukset, puhelin jne. Sinne ne rahat sitten menivätkin ja jos ylimääräistä jää, yritän sitä kerätä talteen, jos jotain yllättävää tulee.

Myös se turhauttaa, että hyvänolontunne ei vieläkään kestä. Esimerkiksi hyvin sujunut laihdutus toi iloa vaan hetkeksi. Tämä on yhteydessä myös ensimmäiseen kohtaan. Laihdutan, mutta miksi? Okei, oman hyvinvoinnin takia tietysti. Mutta siis, kyllä te varmaan ymmärrätte. Mitä iloa on paremmasta tulevaisuudesta, jos ei ole ketään, jonka kanssa jakaa se?

Anteeksi, en saa nyt millään enempää irti.
Olen vaan niin loppu.

Pistäkää rauhassa viestiä ja kommentoikaa.

-Janne-


Pidä tunkkis

Posted on

Moni lukijoista ei todennäköisesti ehtinyt lukea edellisen tekstin alkuperäistä versiota ja pahoittelen sitä. Moni varmasti kihisee uteliaisuutta, mitä teksti piti sisällään? Voisin todella tiivistetysti todeta, että edellinen teksti oli aiheesta, josta on jopa laulettu, miksi naiset rakastuvat renttuihin. Pohdin mikä ajaa naiset suhteisiin, joista he pian valittavat haluavansa pois, mutta eivät sitä tee. Niin ja vielä varmuudeksi! Joku varmasti pahoittaa mielensä ajatellen, että kohdistan sanani häneen, mutta kyse on yleistyksestä. En myöskään tarkoita, että kaikki naiset rakastuisivat renttuihin. Tunnen monta, jotka ovat todella hyvässä suhteessa. Enkä myöskään tarkoita, että jokaisen naisen pitäisi ihastua juuri minuun, eli siitäkään ei tarvi mieltään pahoittaa.

Mutta joo, voisin nyt aloittaa uuden aiheen, josta minun ooi tarkoitus kirjoittaa!

Lähiaikoina olen huomannut, että olen tavallaan oppinut ”pidä tunkkis” asenteen. Jos olen huomannut, että ihmissuhteella ei ole mitään annettavaa minulle, olen jättänyt se omaan arvoonsa. Miksi minun pitäisi olla ihmissuhteessa, josta en hyödy mitään? Joku voisi ajatella, että tuollainen ajattelu on itsekästä, mutta miettikää hetki. Jos suhteen tyyli on se, että sinä annat toiselle kaikkesi, mutta toinen ei huomioi sinua, jaksaisitko itse? En tietenkään tarkoita, että alkaisin olla näille henkilöille tyly tai vastaavaa. Olen oma itseni, mutta en ole enää se, joka voidaa pyytää tarvittaessa hätiin. Koska itsetuntoni on pitkästä aikaa koholla olen oppinut, että kaikki eivät ansaitse minun hyviä puoliani. Tämä on huikea edistys, sillä ennen ajattelin, että minä en ansaitse toisia. Eli, jos olet minulle kiltti ja kohtelet hyvin, olen edeleen täällä, mutta jos olen sinulle pelkkä avustaja, pidä tunkkis.

Positiivisena lopetuksena voisin mainita, että elämäntapan muutokseni etenee todella hyvin. Ensimmäiset vaikeat ajat ovat jo takana ja niistä on selvitty. Tuntuu mukavalta, että paino tippuu ja itsetunto kohoaa. Salilta opittu mantra ”Kova työ palkitaan aina!” auttaa jaksamaan, vaikka lihakset huutaisivat kuolemaa ja väsyttäisi. Ei heti, mutta AINA

Oli mukavaa pitkästä aika kirjoittaa positiiviseen tyyliin! Heittäkää kommentteja ja kysymyksiä! Jos mielessänne pyörii aihe, johon haluaisitte vastauksen, kertokaa ihmeessä, niin teen parhaani!

-Jannne-


Back in business

Posted on

Siitä onkin taas aikaa, kun viimeksi olen tänne kirjoittanut. Monikohan alkuperäisistä lukijoista enää seuraa tätä blogia?

Aloitetaan positiivisella asialla! Jannen plökissä on vierailtu yli 20 000 kertaa, kiitos tästä kaikille kävijöille! Toivottavasti olette viihtyneet!

Nyt kuitenkin asiaan.

Alkuperäinen teksti sai eräässä henkilössä sen verran pahennusta, että alettiin oikein uhkailla 😀 en jaksanut kuunnella sitä mussutusta, joten muokkasin tekstin.

Heh, joillain on kyllä ihan liikaa aikaa 😀

-Janne-


Valo

Posted on

Valitettavasti Jannen plöki on taas täällä. Olen jo muutaman kerran ollut lopettamassa kirjoittamisen kokonaan, mutta aina olen takaisin eksynyt. Suurin syy ajatuksiin lopettamisesta on ollut se, että toistan itseäni. Nyt kuitenkin tilanne on se, että en jaksa tästä välittää paskan vertaa. Tämä blogi on minun julkinen avautumiseni ja voin turvata siihen ajatukseen, että tämän tekstin lukijaa kiinnostaa asia. Jos joku ei ole aiheesta kiinnostunut, miksi hän tätä tekstiä lukisi? Kenenkään ei ole tätä pakko lukea tai edes esittää, että aihe kiinnostaa, sillä ellet itse sitä tee, en edes tiedä, että olet täällä käynyt. Blogissa on käynyt 5454 vierailijaa ja tiedän varmuudella ehkä parikymmentä. On siis yli 5000 kävijää, joista minulla ei ole mitään tietoa. En edes tiedä ketkä ystävistäni lukevat näitä tekstejä.

Huoh.

Tuntuu, että olen taas pienen pienen kohoamisen jälkeen vajonnut todella syvälle. Tuntuu, että jos saan sytytettyä tulitikun tuomaan valoa tulevaisuuteen, iskee pian hyökyaalto, joka liekin sammuttamisen lisäksi työntää tikun jonnekin ulottumattomiin. Kun olen löytämässä elämälleni suuntaa, katoaa pohja kokonaan. Esimerkkinä voisin käyttää muutaman kuukauden ajan käynnissä ollutta elämäntapojen muutosta. Juuri kun painoa on tippunut huomattavasti ja kunto on kohonnut, joudun jälleen miettimään syytä, miksi tämän teen. En toki ole tyhmä. Tiedän, että teen tämän, jotta minulla olisi parempi tulevaisuus. Mutta ongelmana on se, että tulevaisuus ei vaikuta yhtään valoisammalta. Minulla ei ole mitään tietoa siitä, mitä tekisin joskus työkseni. Pelkkä ajatus työstä tai opiskelusta luo valtavaa ahdistusta. Jos siis ihmettä ei tapahdu, lusmuilen vanhempien nurkissa myös tulevaisuudessa. Sehän on vastuullisen ja fiksun aikuisen merkki! Aina, kun joku puhuu siitä, kuinka perseestä on, että toiset saavat rahaa tekemättä mitään, tunnen piston sisälläni. Kaikki ovat toki sanoneet, että minun tilanteeni ei ole sama, mutta en vain jaksa itse nähdä mitään eroa. Samalla tavalla minä kotona norkoilen käyden välillä hoidossa, mutta mikä tässä on se merkittävä ero?

Tämäkin vielä menettelisi, jos tietäisin, että en tule kulkemaan yksin. Toki minulla on perhe, mutta kaipaan rinnalleni sitä naista, jonka kanssa voisin elämäni jakaa. Juuri nyt tilanne on tosin erittäin toivoton. Olen yksipuolisesti jo jonkin aikaa ollut rakastunut erääseen hyvään ystävääni, mutta se on toivotonta. Hän tietää tunteistani ja siitä, että yritän saada hänet tajuamaan tämän hetken ongelmat, mutta on todella selvää, että minä olen hänelle vain ystävä ja nevojani ei hyödynnetä. Haluaisin sanoa tästä vuelä paljonkin, mutta tukin suuni suojellakseni hänen yksityisyyttään. Osa saattaa tietää kenestä puhun ja ymmärtää, miksi asia on todella vaikea.
On todella raskasta kerta toisensa jälkeen murtaa sydämensä. Kun viimeinkin saa palaset kasattua edes jotenkin ja yrittää jatkaa eteenpäin, tuntuu tälläinen pahalta. Olen monesti miettinyt, että koska tulee vastaan piste, etten enää uskalla luoda tunnesidettä, koska pelkään sen tuhoutuvan kuten aina ennenkin.

Tästä voi ovelasti siirtyä takaisin tuohon elämän muutokseen. On vaikeaa putää motivaatiota yllä, jos oma elämä näyttää toivottomalta, eikä pelastavaa valoa näy. Jos ei ole ketään, jonka kanssa jakaa uusi elämä, tuntuu tarkoitus tyhjältä. Jos et arvosta itseäsi yhtään, on sille pohjalle vaikeaa rakentaa yhtään mitään.

Jos joku nyt alkoi miettiä paritusta niin siitä vaan, mutta en halua suhteeseen, jos en näe sille tulevaisuutta. Eli voi kuulostaa nirsolta, mutta minulle ei kelpaa ketä tahansa. Jos tiedän, että en voi toista rakastaa täydellä sydämellä, miksi menisin suhteeseen, jossa lopulta vain satutan toista?

Jos joku haluaa, voi minulle pistää viestiä täällä, hemmo93@hotmail.com FB, WhatsAppissa (saa kysymällä jos ei ole) tai KIK Aku_Ankka93

”Valo tunnelin päässä on sammutettu turhana.”

Kiitos ja anteeksi,

-Janne-


Elämä

Posted on

Juuri, kun asiat tuntuivat liikahtavan edes hiukan eteenpäin, tulee uusia takapakkeja, jotka vain huonontavat jo ennestään huonoa oloa. Tällä hetkellä on pari asiaa, jotka painavat mieltä enemmän kuin vähän. Sosiaalisella puolella asiat ovat viime aikoina menneet päin helvettiä, mutta koska asiat tosiaan ovat täysin päin helvettiä, en viitsi niihin enempää puuttua. Sen verran voin sanoa, että hetkessä on sydän murtunut liiankin paljon. Hetken elämässä ollut ilo ja tarkoitus katosi kuin tuhka tuuleen ja tajusin, että haaveet tulevat jäämään vain haaveiksi. Mutta ei enempää tästä. Uskon, että jos puhuisin täällä, asiat onnistuisivat menemään vielä enemmän päin helvettiä ja mahdollisesti lopullisesti. Eli kiinnostuneille, en valitettavasti täällä siitä kirjoita. Jos joku haluaa välttämättä tietää, voi pistää viestiä.

No, siirrytään nyt siihen varsinaiseen aiheeseen. Luin netistä, että TPS etsii väkeä median pariin. Tämä kuulosti hyvältä, sillä notkun somessa käytännössä jatkuvasti. Mietin jo, että pistän hakemuksen menemään. En tosin paikkaa tulisi saamaan, koska näyttöni on tasoa nolla. Miksi joku palkkaisi jonkun ilman mitään näyttöä siitä, että homma toimii. No, kuvitellaan nyt, että pistäisin hakemuksen ja minut valittaisiin. Tässä tulee se suurin kompastuskivi. Henkinen tilanteeni on tasoa täysin paska, enkä todellakaan tule toimeen. Jos saisin työpaikan, se tarkoittaisi sitä, että olen päivät töissä. No shit Sherlock. Mutta siis, jos olen päivät töissä, tarkoittaisi se sitä, että psyykkinen hoitoni päättyisi. On vaikeaa olla samaan aikaan terapiassa ja töissä. Eli olen ansassa. Työ kuulostaa sopivalta minulle, mutta henkisen tilanteeni takia se kuulostaa mahdottomalta. Jos lopettaisin terapian, pärjäisin kyllä hetken, mutta kun yhdistää masennuksen oireet muutenkin herkkään mieleen, tajuaa tyhmäkin, että en kestäisi pitkään. Oloni tulisi totaalisesti romahtamaan.

En siis voi edes hakea töihin, koska olen varma, että en pärjäisi. Joku saattaa ajatella, että ei sitä tiedä, jos ei kokeile. Valitettavasti olen elänyt elämäni ja voin kokemuksesta sanoa, että en tulisi toimeen. Muutenkin tilanteeni on juuri nyt se, että tulen hädin tuskin toimeen. Huoh.

Nyt loppuun pieni juonenkäänne. Tämä teksti on mahdollisesti viimeinen teksti tässä blogissa. En kykene tai jaksa enää kirjoittaa. Tuntuu turhauttavalta kirjoittaa kerta toisensa jälkeen käytännössä samoja asioita.
Siltä varalta, että tämä teksti on tosiaan viimeinen, haluan sanoa muutaman sanan. Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoineille. Yllätyin siitä, että plöki keräsi näin paljon lukijoita. Ajattelin, että kirjoitan vain itselleni. Jos olet pitänyt blogista, tai olet kiinnostunut masennuksesta, ota yhteyttä. Saat minut kiinni kirjoittamalla kommentin tänne, tutut FBn kautta ja tuntemattomille tai ujoille, hemmo93@hotmail.com ja KIK Aku_Ankka93. Ottakaa yhteyttä.

Kiitos,

Janne


Huoh

Posted on

Mites tässä nyt sitten aloittaisi? Kaikki tietävät varmasti sen vitsin, että oli niin liukasta, että kun otti askeleen eteenpäin, liukui kaksi taaksepäin.
Valitettavasti tästä vitsistä on jo ajat sitten tullut osa elämääni. Kun mielialani ottaa ensin askeleen eteenpäin, liukuu se samalla kaksi taakse. Ainoa ero vitsiin on se, että tämä ei ole hauskaa, päinvastoin. Juuri, kun uskalsin irtautua ja tehdä juttuja mieleni mukaan, alkoi kaikki mennä päin helvettiä.

HUOM! SEURAAVAN TEKSTIN EI OLE TARKOITUS SYYLLISTÄÄ KETÄÄN MUUTA KUIN ITSEÄNI!!

Eilen se taas iski kuin kirkkaalta taivaalta, olen yksinäinen. Jos viime viikon kuskin hommaa ei lasketa, en edes muista, koska viimeksi joku on minut johonkin pyytänyt. Varmaan kesällä jalkapallon aikana. Tästä tulee taas ongelma. Jos joku nyt heti pyytää minua jonnekin, ajattelen hänen tekevän niin vain säälistä. Vaikka moni ei sitä välttämättä usko, en halua olla se, joka pyydetään säälistä mukaan. Jos ajattelen, että minut on pyydetty mukaan säälistä, on oloni vain kiusaantunut. Mutta kuten sanoin, en syyllistä KETÄÄN siitä, että minua ei pyydetä mukaan. Jos minua ei koeta joukkoon kuuluvaksi, mitä helvettiä minä siellä teen? En halua olla se, josta muut ajattelevat ”mitä vittua toi täällä tekee!?”.

Vähemmän yllättäen tämä ei rajoitu vain ystäviin, vaan ulottuu myös suhteisiin. On kulunut yli vuosi siitä, kun viimeksi suutelin. Vittu, jos kahta lohdutusta (mä lohdutin toista) ei lasketa, en ole vuoteen edes pitänyt toista kädestä! Joku neropatti voisi tässä kohtaa nillittää siitä, että ei hänkään ole. No vittu onko sulla sama tausta kuin minulla? Oletko tuhonnut kaksi ihanaa suhdetta vaikean masennuksen takia!? Oletko ujoutesi ja pelkuruutesi takia menettänyt mahdollisuuden uusiin suhteisiin? Oletko jättänyt kertomatta tunteesi vain siksi, että rakastamasi ihminen voisi olla onnellinen? Oletko käynyt vuosien ajan läpi samaa helvettiä? OLETKO!? Jos et, niin voit lopettaa sen nillityksen heti alkuunsa! Tuntuu uskomattoman pahalta, kun rytmi on tätä, rakastut-> se rakastuu toiseen -> onnistut pääsee yli ja rakastut toiseen -> se rakastuu toiseen jne.. Voin sanoa, että se tuntuu ihan helvetin pahalta. Kun rakastamasi ihminen kertoo, että hän aloitti suhteen, samaan aikaan iso pala sisintäsi kuolee, mutta täytyy silti esittää todella iloista. Tietysti olen hänen puolestaan myös oikeasti iloinen, olen varma, että hän on onnellisempi nykyisessä suhteessaan, kuin hän minun kanssani olisi. Silti tuntuu todella pahalta ”menettää” rakastamasi henkilö. Toki sitä yleensä ystävinä pysytään, mutta ei se ole sama. Kun on jotain rakastanut, ei siitä niin vain pääse yli. Tälläkin minulla on yksi täysin toivoton rakkaus sydämessäni. Tiedän, että en häntä tule ikinä saamaan itselleni, mutta sydän ei aina tottele aivoja 🙁

Pistäkää viestiä ja kysymyksiä.

-Janne-


Valaistuminen

Posted on

Tajusin eilen erään asian. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin asia on ollut mielessä jo pitkään, mutta vasta nyt sen sisäistin kunnolla. Se, että tein plökistä ”julkisen” linkittämällä sen naamakirjaan, aiheutti hyviä ja huonoja asioita. Onneksi suurin osa näistä asioista on hyviä ja positiivisia! Nyt mieleeni tullut huono asia on se, että joudun harrastamaan sensuuria. Koska käytännössä kuka tahansa tuttuni voi lukea näitä tekstejä, joudun miettimään sanojani. En tietenkään kertoisi mitään salaisuuksia tai nimiä, mutta joskus saatan tarkoituksettomasti puhua asioista, jotka aiheuttavat ongelmia. En missään nimessä halua kenellekään mitään pahaa, mutta joskus hyvällä tarkoituksella voi olla huonot seuraamukset. Kirjoitan tänne asioita, jotka painavat mieltäni ja yleensä niihin liittyy myös muita ihmisiä. Toinen ongelma on se, että minä ja ystäväni saatamme olla eri mieltä siitä, mikä on hyvä asia…

No, ei enempää tällä kertaa. Palaillaan!

-Janne-

Ps. Jos haluatte, voitte pistää viestiä joko täällä, tekstaria, fb tai KIK Aku_Ankka93 ! Kaikki aiheet sallittuja! 🙂


Hätähuuto

Posted on

Kirjoittajan huomio,

Kirjoitusta edeltäneistä 48 tunnista aivan liian pieni osuus on käytetty nukkumiseen. Teksti on siis väsynyttä, paskaa, jankutusta, paskaa, ruikuttamista sekä tietenkin samaa vanhaa paskaa. Ei vaan vittu jaksa. Hitto että voi olla kylmä.

Pelastakaa mut, jos mä vangiksi jään.
Jos sä kuulet mun huudon melun alle jääneen.
Se on viimeinen viesti, ja mitä jäljellä on, katoaa.
Mun hätähuuto.

En tiedä, mitä hetki sitten tapahtui. Tai no, hetki on suhteellinen aika. Asiat ovat menneet päin helvettiä jo pitkään, mutta hetki sitten jokin sulake paloi. Alkoi pitkä ja raskas kyynelten tulva, joka vähän helpottuneena jatkuu yhä. Pienen tauon jälkeen tuli taas vastaan kohta, jossa ”mä en jaksa”, on ainoa ajatus. Olen ollut valveilla aivan liian vähäisellä määrällä unta. Kyse ei ole siitä, etteikö minua väsyttäisi, vaan siitä, että pelkään nukkumista. En näe painajaisia (tai en tiedä vaikka näkisinkin, muistan uneni todella harvoin), vaan pelkoni on hetki ennen nukahtamista. Se hetki, kun sammutat telkkarin ja valot ynnä muut ja rupeat nukkumaan. Olen huono nukahtamaan ja masennuksen takia se vielä korostuu. Ennen nukahtamista ainoa asia, johon voin keskittyä, on minä itse. Sängyn pohjalla maatessa ehdin hyvin käymään läpi kaiken, mikä elämässäni menee päin helvettiä. En voi olla potematta yksinäisyyttä. Jos Murua (koiraani) ei lasketa, on kulunut aivan liian kauan siitä, kun joku viimeksi vieressäni makasi. Kaipaan sitä tunnetta, kun toinen puristaa itsensä kiinni minuun. Kaipaan niitä tunteita, joita rakkaan ihmisen tuoksut tuovat. On vain niin kylmä nukkua yksin. No, hypätään unen yli ja saavutaan heräämiseen. Uneni laatu on pienen korjausliikkeen jälkeen mennyt taas aivan päin persettä. On todella harvinaista, että saisin nukuttua yli viittä tuntia putkeen. ”Aamulla” joudun palaamaan samaan kylmyyteen, joka illalla piti hereillä. Käyn läpi kaikkia niitä hetkiä, jolloin olen pilannut elämäni. Kaikki ne typeryydet, väärinkäsitykset ja tunteet. Kaikki ne tunteet, jotka romutin, jotta minulle rakas ihminen olisi onnellinen. Tavallaan olen jollain tapaa jopa ylpeä siitä, että ajattelen rakkaani parasta, mutta ei sitä kestä loputtomiin. Kun kerta toisensa jälkeen murskaat itse oman sydämesi, jää siitä aina vain vähemmän jäljelle. Toisinaan ajattelen, että nyt tulee loppu ja ajattelen kerrankin itseäni. Tämä kuitenkin tarkoittaa vain sitä, että yritän itse kusettaa itseäni. Tiedän, että tulen aina antamaan periksi, koska en arvosta itseäni.
Kun kaikki tämä paska kasautuu, alkaa se pikkuhiljaa vuotaa yli. Alan menettää mielenkiintoni kaikkeen. Asiat, joista ennen nautin, eivät anna enää mielihyvän tunnetta. Asiat, jotka vituttivat suunnattomasti, eivät jaksa enää kiinnostaa. Kaikki on yhtä harmaata mössöä. Tuntuu, että ei vain jaksa enää tätä samaa paskaa.
Kuinka paljon on liikaa?
Kuinka paljon pitää uhrata?
Kuinka paljon pitää kestää?

Koska tämä päättyy?

Koska on taas lämmin?
Vittu, että on kylmä.

-Janne-

Ps. Ei sit vittu ainuttakaan ”pistä lämpöä lisää, hehe” -kommenttia. Ei tarvi ”kunnioittaa” toista tai jotain, mutta älä potki jo maassa makaavaa.

Plöplöplööö.


Menninkäinen

Posted on

Mut säde vastas: ”Peikko kulta,
pimeys vie hengen multa,
enkä toivo kuolemaa.

Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä
niin en hetkeäkään elää saa!”

Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin
kun menninkäinen yksin tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.

Kaikki varmasti tunnistivat laulun? Jos et, niin shame on you. Mutta miksi lisäsin sanat tuohon alkuun? Mistä aihe kumpuaa?

No, lukijat varmasti muistavat naisen, josta edellisessä tekstissä kerroin? Jos et muista ja kiinnostaa, niin älä huoli, tässä tekstissä tulee lähes kaikki oleellinen (ja on se vanhakin teksti vielä siellä).

No, olin sitten ihastunut erääseen nuoreen naiseen ja hoitajani ja muutaman kaverini ”painostamana” päätin kertoa hänelle tunteistani, vaikka tiesin jo lopputuloksen. Itse asiassa olin lähes varma, että hän tiesi jo tunteistani, sillä olemme paljon tekemisissä. Vedin henkeä ja vähän pahoittelen kerroin tunteitani. Ai miksi pahoittelen? No, tässä se jutun kiero huumori onkin. Hän oli jokin aika sitten kertonut eräästä miehestä. Tämä oli taas niitä hetkiä, kun kyyneleitä pidätellen kerroin, kuinka onnellinen olin hänen puolestaan. Enkä valehdellut, koska hän on parhaita kavereitani, ellei jopa paras, olin iloinen siitä, että hänellä on asiat hyvin. Tuskin täytyy kertoa, että se on helvetin vaikeaa. No, tässä ei kyse ollut välttämättä ihan rakkaudesta, vaikka hän on minulle äärettömän tärkeä, mutta on minulla siitäkin esimerkki. Kuvittele miltä tuntuu, kun rakastamasi nainen(tai mies) kertoo, että hän on ihastunut toiseen, tai on menossa treffeille. Kuvittele, että joudut sekunneissa kertomaan, kuinka onnellinen olet hänen puolestaan, vaikka samalla ”kuolet” sisäisesti. Joudut nopeasti punnitsemaan, kumman onni on ”tärkeämpää”. Omalla kohdallani olen aina ajatellut hänen etuaan, mutta en voi sanoa, että se olisi yhtään helpompaa. On aina yhtä vaikeaa samalla onnitella ja olla iloinen toisen puolesta, mutta samalla tajuta, että se oli siinä. Tai siis tietysti vain seurustelun kannalta, en minä ystävyyttä missään nimessä päättäisi tuollaisen takia! Ei tunteitaan voi (eikä kuulu!) pakottaa, ne vain tulevat tai olevat tulematta. Miksi parisuhteen pitäisi vaikuttaa ystävyyteen?

Tein muuten eilen ihan vain miettimisen takia listauksen viimevuosien tilanteesta ihastusten saralta ja ajattelin, että voisin saman myös tänne pistää.

Kihlaus -> ero
Ihastus -> sillä toinen
Ihastus -> yhteen -> juttuja -> sillä toinen
Ihastus -> sillä toinen
Ihastus -> yksipuolinen
Ihastus -> sillä toinen
Ihastus -> sillä toinen
Ihastus -> sillä toinen

Joo. Mitäs tähän nyt sanois. No, moni varmasti ymmärtää, että tuntuu vaikealta ajatella, että lähtisi uutta suhdetta etsimään. Tuntuu, että kun sydän murtuu monta kertaa (välillä enemmän ja välillä vähemmän), ei riskiä enää jollain tapaa ”uskalla” ottaa. Ei vaan jaksaisi sitä samaa tuskaa kestää taas uudelleen.

Huoh,

-Janne-

Ps. Kommentoikaa jos huvittaa.


NVH

Posted on

Kokeillaan, josko tänään sujuisi kirjoittamisen osalta paremmin. Aloitan hauskasta tapauksesta, joka sattui tiistaina, ollessani katsomassa JYP-TPS peliä. Peli oli 0-4 ja päätin aloittaa ”hassuttelun”. Ilmoille kajahti ”Niin vitun helppoo, niin vitun helppoo, tää on niin vitun helppoo!” laulu ja tästä hupi vasta alkoi. Huomasin, kuinka lähellämme ollut järkkäri lähti kävelemään kohti meitä ja tiesin heti, mitä hänellä oli mielessään. Jatkoin tyynesti pelin seuraamista järkkärin aloitettua saarnansa. Yritin pidätellä naurua kuunnellessani järkkärin ”uhoamista” siitä, että jos tulee vielä yksikin ”vittu”, niin lennän ulos. Uu, seurastaan vapisin pelosta! Taisi mennä hiukan tunteisiin. Ajattelin, että matsin loputtua ihan kiusallani vetäisin saman chantin, mutta halusin kiittää pelaajia. Tiesin, että kyseinen ”suuriherra” järkkäri oli lähellä ja heti ovesta ulos astuttuani aloitin saman chantin niin kovalla äänellä, kuin vielä lähti. Oli kyllä oikeasti hauskaa!

Mutta joo, palataan eiliseen tekstiin. Ajattelin heittää tarkennuksen, että mainitsemani ”tunneside” koski vain minua. En siis ajattele, että hänellä olisi (muuten kuin ystävänä) tunteita minua kohtaan. Voi toki olla, että tämä mainostamani ”tunneside” on vain vahvaa ystävyyttä, kuten kommentissa mainittiin. Ehkä yksinäisyyteni ja läheisyyden kaipuu tekevät tepposensa ja menen sekaisin tunteista ja ajatuksistani.

Ongelma, joka on vaivannut jo pitkään on eräänlainen sitoutumisen pelko! Edellinen suhteeni kaatui ajatukseen, että en ole tarpeeksi hyvä hänelle ja sama asia on ollut suurimpana esteenä sille, että olisin jatkanut eteenpäin uuteen suhteeseen. Jos olen sitä mieltä, että en ole toiselle tarpeeksi hyvä, miten suhde voisi toimia?

En muista, kirjoitinko tästä sen kummemmin eilen, joten kirjoitan sen silti. Olen miettinyt, että haluaisin ehkä vaihtaa omahoitajani. Hän on mukava ja asiantunteva, mutta jotenkin tuntuu, että kemiamme eivät kohtaa aivan niin hyvin, kuin toivoisin. Suurimpana esteenä on se, että en uskalla antaa negatiivista palautetta, jos näen kyseistä henkilöä usein. Jotenkin ”pelkään” hänen reagoivan sanomaani negatiivisesti, vaikka järkeni sanoo toista. En myöskään tiedä, sujuisiko hoitosuhde muiden kanssa yhtään sen paremmin. Mitä jos vika onkin vain itsessäni? Mitä jos hoitosuhde ei toimi, koska en osaa selittää asioitani kunnolla, tai hoitaa itseäni odotetulla tavalla? Tämä aihe on tökkinyt mielessäni jo todella kauan, mitä jos hoitoni ei toimi, koska olen huono potilas? Jos vuosien hoito ja kuukausia kestäneet sairauslomat/työkyvyttömyyseläke onkin täysin omaa syytäni? Mitä jos olenkin niin sanottu ”sossupummi”? Mitä jos vain loikoilen kotona, vaikka olisinkin oikeasti työkykyinen? Tiedän, että en ole yksin tälläisen ajatuksen kanssa. Päiväyksikössä moni on nimittäin sanonut täysin samaa. He ovat myös pohtineet, että jos kaikki onkin vain heidän omaa syytään. Tämä on näitä elämän suuria kysymyksiä.

-Janne-

Ps. Jos joku miettii otsikon tarkoitusta, niin se on ”niin vitun helppoo”.


Plöplöplöö

Posted on

Joo’o, taas on kulunut liikaa aikaa edellisestä tekstistä, joten pahoittelut lukijoille, jotka ovat odottaneet uutta tekstiä.

Viime aikoina mielessäni pyörinyt asia on *rumpujen pärinää*
NAISET!

Yllättyneet voivat las… No joo, ei toi kenellekään oo yllätys, mutta ”whatevah!”!

Suurin syy siihen, että naiset ovat pyörineet mielessä, on omahoitajani. Menin ajattelematta (jokainen saa itse päättää onko hyvä vai huono juttu) sanomaan, että mieleeni on noussut jonkinlainen ”tunneside” erästä naista kohtaan. Hän tarttui heti asiaan ja sanoi, että minun pitäisi kertoa hänelle tunteistani. Yritin kertoa, että tiesin jo etukäteen, että juttu ei tulisi toimimaan, mutta hän oli silti sitä mieltä, että minun pitäisi puhua tytölle. Sanoin, että eroavaisuuksiemme takia suhteemme ei tulisi toimimaan, enkä halua häntä missään nimessä satuttaa, vaan tahdoin vain hänen parastaan, joten olen hiljaa. Hän oli sitä mieltä, että minun pitäisi ajatella myös omaa etuani. Mutta mitä jos mietinkin samalla myös omaa etuani? Mitä, jos olen hiljaa, koska haluan, että välimme ystävinä pysyisivät näinkin hyvänä. Tämä on taas näitä hetkiä, joina pitäisi osata päättää kahden asian väliltä ja molemmissa on ongelmia.

Aivoni (ja kehoni) lyövät nyt niin tyhjää, että lopetan tältä kertaa tähän ja yritän palailla lähipäivinä.

Kommentoikaa! Kertokaa vaikka mielipiteenne asiasta, ehdottakaa aiheita tai ihan mitä mieleen tulee.

-Janne-


En voi hyvin

Posted on

altAmyU1KscGZWivoZ8Xp04E3psifsrrInrROD8W9_e7KeM

Tänään tuli taas vähemmän yllättäen olo, että olen todella säälittävä tyyppi. Olin hoitoneuvottelussa omahoitajani ja lääkärin kanssa keskustelemassa tulevasta. Esiin nousi pakosta kuntoutukseni jatkamisesta (lue työkyvyttömyyseläke). Voin rehellisesti sanoa, että tässä kohtaa itku ei ollut kaukana. Jos jaksan hädintuskin käydä terapiassa ja lätkää katsomassa, miten voisin jaksaa töissä? Tuntuu, että olisin taantunut lapsen tasolle, nukun älyttömän paljon ja hereillä ollessa haluaisin olla nukkumassa. No, ”onneksi” lääkäri jatkoi eläkettäni maaliskuun loppuun asti. Tämäkin aiheutti tavallaan stressiä. Ajattelin, että jatkoa olisi aiemman tapaan tullut puoli vuotta. Ajatus töihin paluusta on suorastaan kamala. En usko, että jaksaisin edes osittaisella saikulla olla. Jos pelkkä ajatus töistä saa olon todella huonoksi, miten voisin töissä jaksaa? Enkä edes tiedä, mitä töitä tekisin. Jos rehellisiä ollaan, tiedän, että minusta ei ole putkimieheksi. Valtava ongelma on se, että koska en osaa nauttia juuri mistään, en tiedä, mitä töitä tekisin. Joku neropatti voisi tähän väliin todeta, että ”työ ku työ auttaa!”. Hmm… Eli jos olen jo nyt sitä mieltä, että elämäni on sietämätöntä, miten voisin olla työssä, jossa en haluisi/kykenisi olemaan? Jos työ ahdistaa niin paljon, että et saa unta ja lähes itket, miten siitä voisi olla ”hyötyä”? Tiedän, että joidenkin mielestä olen vain laiska pummi, jolla on vikaa asenteessa. Paha masennus on asia, jota ei koskaan kenellekään toivo, mutta toisaalta olisi hyvä, jos nämä huutelijat tietäisivät, millaista se elämä oikeasti on. Jos minä voisin päättää, en itkisi sängynpohjalla, vaan eläisin! Masennus EI ole ”vika asenteessa”, vaan oikea sairaus. Jos jollakin on murtunut käsi, onko se vain asenteesta kiinni, jos hän ei sitä kättä voi käyttää?

-Janne-


Behind blue eyes

Posted on

”No one knows what it’s like
To be the bad man
To be the sad man
Behind blue eyes”

Jos et tunnista kappaletta, shame on you. Kello on nyt 01:45, enkä saa unta. Tai no, voisin ehkä saada, jos yrittäisin nukkua. Heh, kuulostaapa typerältä. Miksi en yritä nukkua vaikka kello on mitä on!
Syy on melko selvä, mutta sitä ei ole helppo myöntää. En yritä nukkua, koska pelkään. En pelkää painajaisia tai kummituksia vaatekaapissa, pelkään jotain pahempaa. Pelkään hetkeä, jolloin en tee mitään. Tämä antaa aikaa miettiä kaikkea huonoa. Kun ei ole paikkaa, tai tekemistä, jolla voisin torjua ajatuksiani, on ne pakko kohdata. Kellonajasta johtuen kerään ajatuksiani asioista, jotka painavat minua.

-Raha, kaiken pahan alku ja juuri, tai niin ainakin sanotaan. Saan mielestäni ihan hyvin rahaa, mutta mitä sille tapahtuu, onkin toinen juttu. Tuntuu, että joku sanoo *puf* ja rahat ovat poissa. Listaan mahtuu ”pakollisia” menoja (esim auto(huolto, katsastus, bensa), lääkkeet laskut (hoitomaksut, puhelinlasku, vakuutukset), Muru (ruokaa, herkkuja yms.) ) ja nämä voi tavallaan ”unohtaa”. Mutta… Silmälasit (vanhojen voimakkuus olisi sopinut), herkuttelu, pelit/leffat/sarjat, turhanpäiväisyydet (teetettyjä paitoja, huivi ja tarroja), Tepsin perässä ”juokseminen” ja kaverien ”auttaminen”. Joskus heitän veikkaukseen vähän rahaa ja häviän ne muutaman kierroksen päästä, vaikka olisin voinu napata voitot talteen. Nyt mietin vakavissani, käytänkö ~300€ siihen, että lähden Norjaan katsomaan Tepsin peliä. Toki vanhempani ovat oikeasti tärkeiden asioiden (esim lääkkeet ja Murun ruoka) maksamisen monesti hoitaneet puolestani.
(EDIT. Tässä kohtaa menin nukkumaan, sillä silmäni eivät enää pysyneet auki. Kello oli noin 02:20)
Jos tilanne on tämä, miten voin päästä pois vanhempien ”nurkista”? Yritän paikata huonoa oloani sillä, että käytän valtavasti rahaa asioihin, jotka saavat minut iloiseksi. Tuntuu, että monesti käytän jopa liikaa rahaa ilooni.

-Toinen asia joka painaa todella paljon, on suhteet. Wou, tuli varmaan isona yllätyksenä kaikille lukijoille. Tämäkin tulee parhaiten esiin silloin, kun pitäisi mennä nukkumaan. Vaikka Muru (koirani) kömpii viereeni, ei hän silti voi korvata toisen ihmisen läsnäoloa. Iso osa lukijoistani varmasti tietää jo edellisen suhteeni, joten en jaksa sitä (taas) käydä sen tarkemmin läpi. Jos et tiedä tarinaa, lue vanhempia tekstejä (esim. http://janne.omablogi.fi/elamani-paras-huonoin-asia/ ‎). Ajattelen nyt hetkiä sen jälkeen. Olen onnistunut luomaan muutaman ihastuksen tapaisen. En keksi parempaa sanaa, joten mennään tolla. Yksi näistä ”ihastuksista” on kohdistunut henkilöön, joka toi minulle mieleen entisen suhteeni. Muistaakseni olen tästä aiemmin maininnut kirjoituksissani. En siis ole varma, ”laskenko” tätä ihastusta mukaan, sillä en ole varma, ihastuinko kyseiseen naiseen, vai vaan kaikkeen siihen, mitä yhteistä hänellä oli eksäni kanssa. Myös toinen ”ihastus” on melko ”kinkkinen” tapaus. En nimittäin ole täysin varma, mihin hänessä ihastuin. Tuntui, että erilaisuudestamme huolimatta löysin meistä monta yhteistä asiaa. Tiesin alusta alkaen, että tämä ihastus on täysin yksipuolista, eikä siitä tulisi koskaan mitään tulemaan, mutta silti en voinut olla ajattelematta ”mitä jos?”.
Mutta sitten se kolmas (ja viimeinen) tapaus. Tämä se vasta kinkkinen onkin. Olen yksipuolisesti ollut ihastunut häneen jo vuosia. Nautin hänen seurastaan todella paljon ja muutenkin hän on yksi mukavimmista henkilöistä, jonka tunnen. Tässä(kin) tapauksessa kuitenkin tiedän, että mitään ei tule koskaan tapahtumaan ja olen aina yrittänyt hyväksyä ajatuksen, että tulemme aina olemaan ”vain” ystäviä. Koska tunneside on ollut niin pitkä ja voimakas, on kuitenkin vaikeaa tottua ajatukseen. Pitää vain yrittää hengittää todella syvään ja tyytyä siihen mitä on. Koska yleisenä ajatuksenani on, että tulen jäämään yksin, on sillä myös melko kiusallisia vaikutuksia.

VOIT SKIPATA TÄMÄN KOHDAN, JOS HALUAT!

Koska masennus jo sellaisenaan vaikuttaa mieleen ja sitä kautta myös seksuaalisuuteen, muuttuu se vaikeammaksi. No, sinkku kun olen niin jokainen voi pääkopassaan päätellä, mitä se kohdallani tarkoittaa. Ajatusten kohdistaminen asiaan on ollut todella pitkään. Tämä ei kuitenkaan koske vain yksinoloa, vaan huomasin asian jo muutama vuosi sitten kuin seurustelin, mutta olen (onneksenne) siitä tähän asti (muistaakseni) ollut hiljaa. Jos olen aiheesta kirjoittanut, pahoittelut. Mutta niin, voitte varmaan kuvitella, että ikäiselleni ihmiselle se on kuitenkin (yleensä) melko olennainen osa elämää. Mutta joo, en pistä tähän asiasta enempää, jos haluat tietää enemmän, pistä viestiä ja kysy.

NYT VOIT JATKAA LUKEMISTA!

Vuoden loppu aiheuttaa taas paineita. Tällä hetkellä eläkkeeni on voimassa vuoden loppuun asti, enkä vielä tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Mikäli muistan oikein, on minulla ensiviikolla hoitoneuvottelu, jossa asiaa tarkastellaan. Tilanne on kiusallinen, sillä olo oli jo parempi, mutta on taas lähtenyt alaspäin ja melko nopeasti. En usko, että tulisin työelämässä pärjäämään, sillä jo nykyinen terapia tuntuu lähes ylitsepääsemättömältä. Kun tähän soppaan heittaa vielä ne, jotka näkevät minua vain peleissä yms., joissa kykenen edes jotenkin viihtymään. Moni heistä ei ymmärrä, että peleissä näkyvä Janne ei ole se Janne, joka olen pelien ulkopuolella. Jos osaan joskus hymyillä, ei se tarkoita, että kaikki olisi hyvin. Huoh. En vain tiedä, miten jatkaa eteenpäin. En tiedä, miten tulen itseni joskus elättämään ja miten jatkan elämääni.

BONUS!

Jalkapallon päättyminen toi mukanaan myös tavallaan huonon ”bonuksen”. Koska ei ole enää kahta paikkaa, joissa tavaroitamme tarvittaisiin, voi ne jatkossa jättää hallille. Tähän asti tavaroiden roudaus on ollut siitä hyvä asia, että koska ne ovat minulla, on peleihin pakko lähteä, vaikka ei huvittaisi. Nyt sitten sekin ”etu” katoaa, ainakin toistaiseksi.

Tälläistä tällä kertaa,

-Janne-

PS. Kommentoikaa, kyselkää, ehdotelkaa jne.


Alamäki

Posted on

Wou, edellisestä tekstistä on kulunut jo yli kuukausi. No, tähän on olemassa (mielestäni) ihan hyvät selitykset. 1. On ollut kiire ja 2. Oli parempi olo.
Kiireen ”syypää” oli pääasiassa itse järjestämäni TPS-ohjelma (lippujen korjausta ja ”tifo” sekä pelit niin futiksen kuin lätkänkin puolella. Samalla tämä kiire kuitenkin on kohottanut mielialaani, sillä on ollut tosi positiivinen ”pöhinä”. Valittavasti tämä on suurelta osin myös syy jälleen kerran laskeneeseen mielialaan.

Koko tapahtumasarja sai alkunsa yhdestä pienestä twiitistä. Huomasin twiitin, joka herätti hämmästystä ja päätin kysyä asiasta Twitterissä. Tästä syntyi kuitenkin valtava ”paskamyrsky”. Muutama kommentti oli asiallista tekstiä, mutta nopeasti kuvioihin tuli kolmas henkilö, johon alkuperäinen kysymys ei edes liittynyt. Sain kuulla häneltä todella suoraa tekstiä. Merkittävimpinä esiin nousivat asiat siitä, että kukaan ei minusta pidä. En muista sanasta sanaan hänen viestejään, joten pieniä virheitä voi olla.
Hän kommentoi, että enkö ole koskaan ihmetellyt, miksi minua ei koskaan pyydetä pelien aikana, tai jälkeen baariin muiden kanssa. Hänen mukaansa tämä johtui siitä, että kukaan ei minusta oikeasti pidä. Yritin kuulemma miellyttää kaikkia ja kuulemma yritän esittää, että olisin joku ”tärkeä” henkilö kannattajien keskuudessa ja tästä syystä kukaan ei minusta oikeasti pidä. Olin kuulemma katkera siitä, että en ole päässyt mukaan ”sisäpiiriin”.
Järjelläni tiesin, että minun ei pitäisi välittää hänen sanomisistaan ”paskan vertaa”, mutta silti se jäi (vähemmän yllättäen) vaivaamaan. Tämän kommentin jälkeen olen monesti ajatellut sitä, että olen tosiaan yleensä yksin katsomossa istumassa ja lähden peleistä suoraan kotiin. Ennen tämä ei ollut mikään ongelma, sillä olin aina ajatellut, minua ei pyydetä mukaan koska 1. Juon todella vähän alkoholia 2. Olen aina autolla peleissä. Jos ajattelen järjellä ymmärrän, että nämä todennäköisesti ovat juuri ne todelliset syyt. Valitettavasti tunteet ovat kuitenkin paljon voimakkaammat. En mahtanut itselleni mitään, vaan aloin heti miettiä, mitä muut minusta ajattelevat. Jo ennestään todella surkea itsetuntoni suorastaan romahti. Aloin miettiä, olenko minä muiden mielestä vain vitsi. Paremmalla jaksolla aloin jo ajatella, että olen samassa asemassa, kuin muutkin. Nyt tilanne on taas se, että toisten nauraessa ajattelen aina, että he nauravat minua. Tämä luo valtavasti stressiä, sillä suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä, kuuluu kannattajiin. Jos et voi edes ystävien seurassa olla rauhallinen, miten voit olla rento tai iloinen?
Olen kyllä saanut jälkikäteen muutamalta ystävältä viestejä, että minä olen yksi muiden joukossa. Valitettavasti päässäni uskottavuutta syö se, että nämä henkilöt ovat niitä, joita pidän ystävinä. Jotenkin tulee se ajatus, että vain he ovat tätä mieltä. Kun tähän vielä lisää sen, että suomalainen harvoin sanoo jotain positiivista, jos kaikki on hyvin, mutta moittii jos aihetta on, niin soppa on valmis.
Lisäksi jos olen tekemisissä esim. Tepsin pelaajien kanssa, alan heti miettiä, mitä muut asiasta ajattelevat. Tosin ajattelen myös, mitä pelaajat itse ajattelevat. Mietin aina, haluavatko he pitää välit vain kentällä. En nyt ole mitään jatkuvaa ”spämmäystä” harrastanut, vaan pistän viestiä vain silloin tällöin, mutta en silti osaa olla murehtimatta. Lisäksi myös ideat, joiden tarkoitus on olla hyvä, aiheuttavat stressiä. Hyvänä esimerkkinä on se, kun teetätin eräälle pelaajalle paidan. Vaikka hän oli selvästi tyytyväinen asiaan ja jopa kehui sitä julkisesti, en voi olla ajattelematta, että mitä jos hän ei olisi halunnut sitä. Aaaargh.

Lisäksi talvi tuo mukanaan stressiä. Auton ovi todennäköisesti alkaa taas jäätyä, on kylmä, liukas jne. Pahimman stressin kuitenkin aiheuttaa se, että ei ole jalkapalloa. Viimeistään tänä kesänä loin jalkapalloon valtavan tunnesiteen. Tuntuu musertavalta, että naisten pelit ovat jo kokonaan ohi ja miestenkin pelejä on enää 1-3. Jotenkin jääkiekossa ei ole samaa tunnetta. Maalin tullessa kannattajien ja pelaajien välillä on metrien tila. On erilaista juhlia maalia niin, että pelaajat juoksevat kannattajien sekaan juhlimaan.
Huoh…

No, tälläistä tällä kertaa. Vierailuja on muuten jo yli 15 000! Kiitos kaikille lukijoille!

Heittäkää kommenttia!

-Janne-


Hah, luit tän

Posted on

Heh, tämän tekstin huumori taitaa jäädä otsikkoon. Viimeiset viikot ovat olleet taas sisäisesti yhtä helvettiä. Alamäki alkoi kommenteista, joiden mukaan en ole niin masentunut, kuin väitän. Asiani kuulemma ovat oikeasti ihan hyvin. Harmi vaan, että kukaan ei muistanut minulle asiasta kertoa etukäteen. Kaikki varmasti ymmärtävät, että tämä kommentti romahdutti jo ennestään umpisurkean itsetuntoni. Jos elämässäni on yksi asia, josta jaksan nauttia edes jollakin tavalla, tarkoittaako se, että en voi olla masentunut? No, ei tästä sen enempää, ettei eräältä lukijalta tule kauhean paljon sanomista.

Monet varmasti muistavat, että käyn Loimaalla psykologisessa päiväyksikössä maanataista keskiviikkoon. Olen tavannut siellä muutaman henkilön, joita saatan ajatella kavereinani. Viimeaikoina tälläkin osa-alueella on tosin ollut valtavasti laskua. Koska kaverieni olo on kohonnut merkittävästi, on heidän hoitoneuvotteluissaan päätetty, että tarvetta pvä. yksikölle ei enää ole. Älkää ymmärtäkö väärin, olen toki iloinen, että heidän asiansa ovat paremmin, mutta samalla heidän poistumisensa laskevat mielialaani. Tähän mennessä on jäänyt pois neljä henkilöä, jotka koin ystävikseni, sekä muutama muu mukava henkilö. Koska sosiaalisten kontaktieni määrä on vähäinen, on kova kolaus tajuta, että et todennäköisesti enää koskaan tule näkemään henkilöitä, joihin olet jo ehtinyt kuukausien aikana luoda ”tunnesiteen”. Kaikki varmasti tietävät, että ystävän menetys on kova paikka kaikille. Valitettavasti tämä ei rajoitu vain Loimaalle. Olen viime aikoina jutellut aina vain vähemmän entisten kaverieni. En edes muista, koska olisin käynyt jonkun kanssa kunnon keskustelun. Viestit jäävät yleensä pariin hassuun, joissa mainitsemme jotain tavallisesta arjesta poikkeavaa, eikä keskustelu siitä jatku.
Sain eilen viestin, joka tavallaan liittyy edellä mainittuun asiaan. Sain viestin eräältä naiselta, jonka olin vain hetki sitten tavannut ja muutaman sanan vaihtanut. Hän kertoi, että hänellä on jonkinlaisia tunteita minua kohtaan. Tämä sai minut huokaisemaan syvään. Mahdollisimman ystävällisesti kerroin hänelle, että en halua suhdetta. Kysymys ei ollut hänestä, vaikka tosin tieto tuli yllättäen, ottaen huomioon, että emme juurikaan edes tunteneet toisiamme. Ongelmana oli se, että sydämeen mahtuu vain yksi ”ämmä”. Koska tiedän, että sydämessäni on toinen nainen, miten voisin aloittaa suhdetta? Jos tiedän jo etukäteen, että en kykene häntä rakastamaan täydeltä sydämeltäni, miksi aloittaisin suhteen, joka todennäköisesti loppupeleissä vain satuttaisi meitä molempia. Jotenkin tätä ongelmaa katsoo nyt uusin silmin. Ongelma on ollut tiedossa jo pitkään, mutta vasta nyt havahduin todellisesti siitä, että en pääse rakkauselämässäni eteenpäin todennäköisesti vielä pitkään aikaan. Huoh…

Hitto, olen koko kesän ajatellut, että olisin iloinen edes silloin, kun jääkiekko viimein jatkuu. Ajattelin, että lähestulkoon pomppisin ilosta! Valitettavasti en pompi. En taida edes olla pystyssä. Jotenkin jääkiekkokin on menettänyt sen tietyn ”hohdon”. Toki minä seuraa rakastan niin jääkiekon, kuin jalkapallonkin puolelta, mutta jotenkin palon sijaan sisälläni on päällä säästöliekki.

Huoh… Tuntuu, että päivä päivältä pohja vain laskeutuu ja laskeutuu. Tämä luo valtavasti ”painettta” korvien väliin, joka monesti purkautuu väärällä tavalla. Esimerkiksi tänään tiuskin eräälle henkilölle, jota pidän kaverinani. Lähetin tosin hänelle jälkikäteen viestin, jossa selitin asian.

Nyt tekisi mieli hakata päätä näppäimistöön, mutta taidan kuitenkin jättää sen ehjäksi ja katoan sänkyni pohjalle, jossa viihdyn turhankin hyvin.

-Janne-


Näkee ketä pärjää!

Posted on

Mä oon 22v, mutta mitä mä oon elämässä saavuttanut? Teen pienen listan ”saavutuksistani”.

Parisuhteet

Pari vuotta seurustellut, ollut kihloissa ja ollaan haaveiltu yhteisestä tulevaisuudesta. Kaksi suhdetta ollut, mutta mitä on jäänyt käteen? Aloitetaan kihlatusta. Suhde kylmeni, riitelimme ja lopulta hän jätti minut. Yllättäen erosimme kuitenkin ystävinä ja olimme eron jälkeen tekemisissä mukavan paljon. Mutta sitten tapahtui asioita, joista en itsekään ole kunnolla kärryillä ja nykyisin tilanteemme on se, että emme ole missään tekemisissä hänen suututtua minulle, koska yritin pitää hänestä huolta vielä eron jälkeenkin. Tällä hetkellä hän on raskaana ja niin edelleen.
Toinen ”suhteeni” oli yhtä iloinen. Olo on niin paska tällä hetkellä, että en halua sitä käsitellä. Jos et vielä tiedä tarinaa, lue vanhempia tekstejäni.
Näkee ketä pärjää.

Ystävät

Jos perheenjäseniä ei lasketa, olen tässä kuussa jutellut WhatsAppissa neljän ihmisen kanssa. Jos ei lasketa Tepsiin liittyviä asioita, on myös Facebookissa yhtä kaunis lukema. Jaa että miksi Tepsiin liittyviä juttuja ei lasketa? Koska en puhu itsestäni tai olostani, vaan käyn keskustelua, jotta kannattajien toiminta pyörisi omalta, pieneltä osaltani hyvin. Keskustelu on melko pinnallista ja ennalta-arvattavaa. Niin ja kasvotusten olen nähnyt huikean määrän ystäviä. Kannattajien ulkopuolella olen nähnyt ties kuinka monen kuukauden ajalta vain kaksi henkilöä. Jee. Mutta ei sillä, kenet sitä näkisi? Koulukaverien kanssa en kahta lukuunottamatta ole missään tekemisissä, enkä käy juuri missään, koska ei ole ketään, jonka kanssa mennä.
Näkee ketä pärjää.

Työ/opiskelu

Peruskoulun suoritin ”kunnialla” loppuun, mutta amis olikin sitten yhtä helvettiä. Masennukseni alkoi vähän ennen koulun alkua ja se todellakin heijastui opiskeluun. Asiat eivät jääneet mieleen, oppiminen oli vaikeaa ja tehtävistä ja kokeista mentiin rimaa hipoen yli. Valitettavasti rima nousi jatkuvasti ja ylittäminen oli todella vaikeaa. Lopulta tuli seinä vastaan, enkä päässyt enää riman yli. Tämä johti siihen, että aloin aluksi saada kokeista hylättyjä arvosanoja ja lopulta tämä johti siihen, että en päässyt kursseista läpi. Kaikki tietävät, mihin tämä johtaa. Kun erikoistumisen oli määrä alkaa, sain tiedon, että en hylättyjen kurssien takia voi opiskelua jatkaa. Koulutukseni jäi siihen. Tämän jälkeen en ole koulussa käynyt, eli minulla ei ole mitään ammattia. Koulun jälkeen olin jonkin aikaa töissä sote-alalla, jonka jälkeen siirryin isäni ”avuksi” putkimiehen hommiin. Ei tule varmaan yllätyksenä, että näissäkin tein vain pakolliset hommat. En ole tänä vuonna tehnyt päivääkään töitä, vaan vuosi on mennyt saikulla. Tällä hetkellä olen toistaiseksi työkyvyttömyys eläkkeellä, eikä tulevaisuus näytä yhtään paremmalta. En edes tiedä, mitä haluaisin tai kykenisin työkseni tekemään! 22v, ei töitä, ei koulutusta ja eläkkeellä, eikä tulevaisuus näytä paremmalta.
Näkee ketä pärjää.

”Huoraus”

Jos jossain vihjataan, että kannattajat tarvitsevat apua, arvatkaa ketä on heti huutamassa nimeään. Aina ei tarvita edes kysymystä, vaan huutelen, että voin tehdä sitä, tätä ja tota. Miksi teen tämän? Miksi ”huoraan” kannattajille? Oiskin ees joku hyvä syy, mutta kun ei. Yritän jollain tapaa ”ostaa” itseni kannattajien joukkoon, koska pelkään, että minut potkittaisiin muuten ulos. Aina, kun huomaan, että kannattajien sivuille ilmestyy uusi teksti ajattelen, että nyt mut potkitaan vittuun. Toinen ”huorauksen” kohde on some. Yritän esittää, että kaikki on hyvin ja päädyn siihen, että viljelen varsinkin Twitterissa omaa, todella paskaa huumoria ja yritän esittää, että olen joku, viesteilemällä Tepsin johdon ja varsinkin pelaajien kanssa. Kuvittelen, että pelaajat ovat kavereitani vain siksi, että olen heidän pelejä ja harjoituksia ollut seuraamassa. Säälittävää. Tai no, ei kyllä ansaitse edes sääliä. Sain viikko sitten osuvan palautteen, ”sit loppu se Twitter-huoraus!”.
Tosiaan, näkee ketä pärjää.

Itsenäistyminen

Asun kotona, vanhemmat maksavat ruokani ja juomani ja välillä jopa lainaan autoa. Oma auto toki on, mutta se on tällä hetkellä lainassa veljelläni. Niin ja kun autoista puhutaan, olen isälleni velkaa 2000€, sillä kun ensimmäinen autoni tuhoutui liikenneonnettomuudessa, hän osti minulle uuden, sillä kaikki säästöni olivat menneet ensimmäiseen autooni. Niin ja tuosta asumisesta. 22v ja vanhempien nurkissa, on kyllä todellista itsenäisyyttä! Toiset muuttavat kotoa jo 15-16 vuoden ikäisenä, mutta minulla ei ole edes suunnitelmia muuttamista ajatellen.

Elämä

Ajatellaan minun perus perjantai-ilta. Syön pitsaa, käyn suihkussa, vetäydyn omalle puolelleni pelaamaan tai katsomaan telkkaria. Voi veljet, sitä elämän laatua! Jos katsoo faktoja, onko minulla oikeasti varaa valittaa? Jos en edes elä omaa elämääni, miten siitä voisi muka nauttia?
Näkee ketä pärjää.

”Saavutuksia” olisi varmasti enemmänkin, mutta juuri nyt ei tule mitään mieleen.

No vittu näkee ketä pärjää!

Heittäkää kommentteja, se on aina kivaa.

-Janne-


Jou

Posted on

Kirjoitetaan nyt aluksi muutama hyvä asia. Olin käymässä Barcelonassa, josta sain paljon hyviä muistoja ja unohtumattomia kokemuksia. Ollessani vielä reissussa tuli valtavan helpottava tieto. Sain Eterasta päätöksen eläkettäni (olen nykyisin, ainakin vuoden loppuun asti, työkyvyttömyyseläkkeellä) koskien. Aluksi luulin, että joudun tulemaan toimeen Kelan 193€ eläkkeellä (ennen veroja) ja olin jo lähes paniikissa. Oli siis sanoinkuvaamattoman suuri helpotus kuulla, että Kelan osuus oli vain murto-osa saamastani eläkkeestä. Yksi huoli siis vähemmän!

Sitten paluu niihin tavallisiin asioihin. Käyn täällä hetkellä maanantaista keskiviikkoon Loimaalla psykologisessa päiväyksikössä ja torstaisin tai perjantaisin taideterapiassa. Nyt on kuitenkin (taas) noussut esille se, että hoitoni pitäisi kohdentaa paremmin ja minun pitäisi hakeutua hoitoon, joka on erikoistunut juuri minun kaltaisiini tilanteisiin. Kun ajattelee, että monesti jopa ajatus päiväyksikköön menemisestä tuntuu vaikealta, on vaikeaa edes ajatella, että aloittaisin uuden hoidon. Vaihtoehtoina olisi todennäköisesti se, että otan tämän hoidon päiväyksikön lisäksi, tai se, että lopetan päiväyksikössä käynnit kokonaan. Molemmat ovat ajatuksena aivan yhtä vaikeita. Uskon, että voimavarani eivät riittäisi siihen, että ottaisin vielä uuden hoidon vanhojen lisäksi. En kuitenkaan haluaisi lopettaa päiväyksikössä käyntiä, sillä olen ystävystynyt siellä käyvien ihmisten kanssa, enkä heitä tulisi hyvin todennäköisesti näkemään enää koskaan, jos jäisin pois. Koska minulla ei käytännössä ole sosiaalisia kontakteja perheen ja pelien ulkopuolella, on todella vaikeaa ajatella, että katkaisisi välit ihmisiin, joista on alkanut välittämään.
Välittämisestä mieleeni nousi toinenkin aihe. En ole vieläkään päässyt yli edellisestä suhteestani, vaikka sen loppumisesta on kohta jo vuosi. Päinvastoin, tuntuu, että kaipaan häntä aina vain enemmän. Olen myös huomannut, että jos minulla on jonkinlaisia tunteita naista kohtaan, muistuttaa hän hyvin paljon entistä tyttöystävääni. Tästä taas nousee mieleen se, että olenko minä ihastunut häneen, vai sittenkin siihen, että hän muistuttaa ihmistä, joka oli minulle rakas.

Mainitsin aiemmin sen, että minulla ei ole oikeastaan sosiaalisia kontakteja. Ketään ei tuskin yllätä se, että tämä johtaa siihen, että minulla ei ole ihmisiä, joille jutella. Vaihdan silloin tällöin muutaman kaverin kanssa, mutta en edes muista, koska viimeksi olisin kunnon keskustelun käynyt. Lisäksi lähes aina minä olen se, joka on keskustelun aloittanut. Nykyisin on harvinaista, että joku muu pistäisi minulle viestiä. Tähän on varmasti monia hyviä syitä, mutta omalla kohdallani se luo vain ahdistusta ja lisää yksinäisyyden tunnetta.

Viimeisenä seikkana mieleeni on noussut se, että olen todella epävarma sanoistani ja teoistani. Kun kerron mielipiteeni jossakin, alan heti miettiä, mitä muut ajattelevat sanoistani ja miten he tulevat minuun suhtautumaan tulevaisuudessa. Tämä johtaa siihen, että alan monesti selittelemään sanomisiani muille, vaikka olen jo selkeästi tuonut kantani esille. Pelkään myös monesti, että ”menen liian pitkälle” esimerkiksi huumorini kanssa. Esimerkkinä voisin sanoa sen, kun ostin kahdelle pelaajalle viiniä. Aloin pohtia sitä, mitä he eleestäni ajattelevat. Onko heidän mielestään eleeni typerä, kokovatko se kiusallisena sen, että juttelen heille Twitterissä tai käyn katsomassa treenejä? Tai entä se, kun toin muutamalle kaverille tuliaisia, vaikka he eivät niitä pyytäneet. Mitä, jos he kokevat asian jollain tapaa kiusallisena tai tungettelevana, vaikka ajatukseni olikin tarkoitus olla hyvä? Mitä, jos olenkin jollain tapaa huono muiden silmissä?

Paluu pienen tauon jälkeen. En tiedä, tuleeko tästä jälleen tapa, vai jääkö tämä vaan yksittäiseksi päivitykseksi. Palautetta ja kommenttia saa vapaasti heittää.

-Janne-


Banaani

Posted on

En ole taas hetkeen kirjoittanut. Syy on melko selvä, en ole vain kyennyt siihen. Olen viime aikoina jälleen miettinyt, ketä plökini kiinnostaa. Kyse ei ole kuitenkaan vain tästä blogista, vaan kaikesta tekemisestäni. Jos sanon tai teen jotain, mietin ensimmäisenä, että mitä toiset ajattelevat. En monesti uskalla kertoa omaa mielipidettäni, sillä pelkään, että se on ”väärä”. Pelkään, että menetän ne harvat sosiaaliset kontaktit, joita minulla on. Mutta koska pelkään niin paljon muiden ajatuksia, en monesti uskalla edes aloittaa keskustelua. Olen vain ja toivon, että joku pistäisi viestiä ja juttelisi kanssani.

Luin jokin aika sitten tekstin, jossa verrattiin ensimmäistä eroa lähimmäisen kuolemaan. Itse en ensimmäistä eroani ole sen kummemmin murehtinut, vaikka tosin sekin on välillä vaivannut. Sen sijaan toinen eroni on vieläkin todella kova paikka. En esimerkiksi kuuntele hänen lempibiisiään, tai erästä toista kappaletta, joka tuo hänet mieleeni. Tiedän, että olisi jo aika päästää irti, mutta en vain kykene siihen. En myöskään kykene löytämään uutta suhdetta, sillä pelkään jo valmiiksi, että se epäonnistuu. En tiedä, miten kestäisin taas yhden tuhoutuneen ihmissuhteen. Lisäksi ongelmana on se, että en koe olevani tarpeeksi hyvä kenellekään. Vartaloni oksettaa minua, en kykene tekemään töitä, minulla ei ole tulevaisuutta tai mitään.

Tuntuu, että olen täysin epäonnistunut ihmisenä. Jopa masennukseni on taas alkanut mietityttämään. Syyttelen jälleen itseäni masennuksesta. Ajattelen, että tämä on vain asenne kysymys. En tiedä, miten tulen itseni tulevaisuudessa elättämään, tai koska pääsen muuttamaan pois vanhempieni luota.

Huoh. En tiedä tämän blogin tulevaisuudesta, sillä on tiedä edes mitä tekisin seuraavaksi…

Simmottis…

-Janne-


Nää on näitä

Posted on

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, minkälainen haluaisin olla. Olen yrittänyt pohtia historiastani kohtaa, johon haluaisin palata, mutta mitä enemmän pohdin historiaani, sitä epävarmemmaksi tulen. Näen historiassani vain sarjan erilaisia epäonnistumisia. Koulutus, josta ei tullut mitään, kihlaus, joka purkautui, menetetyt ystävät ja parisuhde. En osaa keksiä elämästäni juuri mitään hyvää. Olen huomannut, että jopa tämän blogin pitämisestä on tullut vaikea. Minusta on alkanut taas tuntua, että pakotan muut lukemaan ongelmistani. Kuten mainitsin aiemmin, kaipaan ns tervettä huomiota. Tämä taas luo paineita siitä, että ”pakotan” muita juttelemaan kanssani siksi, että minulla on huono olo. En ole pitkään aikaan aloittanut keskustelua juuri kenenkään kanssa, sillä ajattelen, että ei toista kiinnosta minun seurani. Pelkään jopa kysyä tutuiltani asioita, sillä ajattelen, että minusta on vain vaivaa. Samasta syystä en juuri missään käy. Ajattelen aina, että minua ei haluta mukaan, tai minun vain annetaan roikkua mukana, koska kukaan ei kehtaa kieltää. Jos en uskalla jutella muille, tai mennä johonkin muiden seurassa, miten voin koskaan saada uusia ystäviä tai uuden parisuhteen?

Tämä on lyhyt teksti ja mietin jopa sitä, että jätänkö kokonaan pois. Elämästäni on vain täysin kadonnut suunta ja päämäärä.

-Janne-


Tarkennuksia

Posted on

Mieleeni jäi pyörimään edellisestä tekstistä yksi kohta. Kuten sanoin, myönnän sen, että kaipaan huomiota. Tajusin itse näin jälkikäteen, että sen kohdan voi ymmärtää hieman väärin. En nimittäin kaipaa sitä, että olisin huomion keskipisteenä, vaan sitä, että olisin yksi muista. Tämä voi monen korvaan kuulostaa oudolta, mutta kuten edellisessä tekstissäni (muistaakseni) sanoin, haluan kokea, että kuulun porukkaan. Haluan siis huomiota, mutta normaalilla tavalla. Jos mietitte tarkkaan, ymmärrätte varmaan, että pohjimmiltaan kaikki kaipaavat huomiota. Kuten sanoin, en tarkoita sitä, että olisi valokeilassa, vaan sitä, että voi kokea olevansa osa jotain. Kaikille löytyy varmasti se ihminen/porukka, jota ilman ei vain osaisi olla. Juuri se on se asia, jota yritän ajaa takaa.

Toivottavasti ymmärsitte edes jotain

-Janne-


Komento takas!

Posted on

Kävin hetki sitten keskustelun, joka sai minut ajattelemaan. Pyydän nyt julkisesti anteeksi edellistä tekstiäni ja keskustelua facebookissani. Tämä nuori nainen, jonka kanssa keskustelin, sai minut tajuamaan, että edellinen meni liian pitkälle. Tiedän, että tämä on nyt vain selittelyä, mutta pääni ei vain enää kestänyt niin montaa muuttujaa pieneen hetkeen. Sain kuulla pientä vittuilua parisuhteen tasolta, päiväyksikkö meni kesätauolle ja vertaistuki tippui 15 tunnista viikossa 1,5 tuntiin viikossa ja Kelan päätöksenteko tökkii melko hyvin.
Kaikki tämä yhdessä sai jonkin käämin palamaan ja moni varmasti ymmärtää, että kaikki tuo yhdessä muodosti vielä oman stressinsä. Koska en osannut käsitellä tunteitani fiksusti, purin sen helpomman mahdollisen keinon kautta ja valitettavasti se keino oli viha.
Pyydän vilpittömästi anteeksi kaikilta, joiden mielen olen pahoittanut sanomisillani. Tarkoitukseni ei ole ollut tehdä itsestäni numeroa. Kun puhuin siitä, että olin ”capo” tarkoitukseni ei ollut leuhkia sillä, vaan tarkoitukseni on vilpittömästi ollut kiittää teitä siitä, että annoitte minun aloittaa huutoja. En missään nimessä yritä omia itselleni capon titteliä, enkä rehellisesti ole itse ajatellut, että olisin tähänkään mennessä ollut capo. Olen aina ajatellut, että minä olen vain tuuraamassa varsinaisia capoja, kun he ovat olleet poissa. Kuten sanoin, tarkoitukseni ei ole ollut tehdä itsestäni numeroa, vaan kun olen tuurannut capoja huutojen aloituksissa, olen vain ajatellut, että pidän tunnelmaa yllä, jotta kaikilla olisi mukava olla.

Tämä seuraava tunnustus on tavallaan melko haastava tehdä. Nainen, jonka kanssa keskustelun nosti omien kokemustensa kautta esiin ajatuksen, että niin sanotusti ”kerjään” huomiota. Kukaan ei sitä varmasti haluaisi myöntää, mutta on pakko tunnustaa, että kohdallini asia on tietyllä tapaa näin. Tarkoitukseni ei ole pakottaa ketään kaverikseni, mutta olen vain suoraan sanottuna niin yksinäinen, että haen seuraa väärillä tavoin. Tämän blogin tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut huomiohuoraus, vaan tämä on minulle se yksi väylä avautua. Voisi sanoa, että tein virheen siinä, että tein blogistani julkisen. Tätä kautta tutut ihmiset löysivät tekstini ja tietävät nyt, mitä minä oikeasti olen.

Otan nyt nöyrästi hatun kouraani ja pyydän teiltä kaikilta anteeksi. Haluan tehdä muutaman pahoittelun näin erityisesti. Ensimmäisenä haluan pyytää anteeksi kaikilta Kannattajilta, joiden kanssa olen tekemisissä. en osaa tarpeeksi hyvin tuoda esille teidän merkitystänne elämääni. Jotenkin vain huonot asiat jäävät paljon helpommin mieleen, kuin hyvät hetket. Tarkoitukseni ei ole ollut aiheuttaa kenellekään teistä mielipahaa, joten pyydän anteeksi, jos näin on päässyt käymään. Te olette minulle kuin toinen perhe, eikä perhettä muista monesti kiittää tai kehua tarpeeksi. Voisi sanoa, että olen teille velkaa kaiken.
Toinen pahoitteluni menee eilisten keskustelujen takia Idalle. Haluan pahoitella tiukkoja sanomisiani ja haluan kertoa, että kadun sanojani.

PS. Haluan vielä kertoa sen, että otan palautteen kannattajilta todella raskaasti, koska haluaisin kerrankin kokea, että olen osa jotain.

Anteeksi,

-Janne-


Ebin jeggu

Posted on

wp_ss_20150708_0001

Sain palautetta, että teen itsestäni vitsin, jos jatkan samojen asioiden kertomista.
(Ps. Tämä ei nyt tarkoita, että negatiivista palautetta ei saa pistää, vaan sitä, että sen voisi pistää rakentavasti, eikä haukkumalla 🙂 )

Kysymys, kuka käskee lukea?

-Janne-


VMP

Posted on

Nyt on kyllä sellainen olo, että tältä kamelilta on selkä katkeamassa. Sain eilen kuulla vittuilua aiheesta, joka on minulle henkilökohtaisesti todella vaikeaa ja raskasta. Kun siihen lisää vielä viimeisimmän kommentin sisällön ja aiheeseen liittyvää taustaa, on soppa valmis. Tekisi mieleni viimeinkin avautua ”kunnolla” ja päästää ulos kaikki se paska, mitä sinne on viimeaikoina kertynyt. Enkä nyt puhu näistä teksteistä, jota tämä blogi on täynnä. Puhun asioista, josta olen vaiennut, vaikka mieleni on ollut huutaa kurkku suorana. Asiat eivät ole suuria, mutta kaikki eivät tunnu ymmärtävän, että korvieni välissä on helvetin paljon vikaa, enkä suhtaudu asioihin, kuten terveet ihmiset. Ainut asia, joka on avautumiseni tiellä, on pelko siitä, montako ”siltaa” poltan tehdessäni sen. Kuten sanoin, alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että tämän kamelin selkä pettää hyvinkin pian, jos asiat näin jatkuvat.

-Janne-


Normipäivä

Posted on

”Heips. Mua kiinnostaisi tietää millanen on sun normaali päivä? Mitä siihen sisältyy ja niin edelleen.. Olisi kiva jos tekisit siitä oman postauksen.
Miten oot alkujaan päätyny capoksi, oliko sulla sillon parempi psyykkinen kondis vai miten rohkenit alottaa huudot ja olla faniryhmän leaderina?
Rohkeesti uskallat kertoo omista tuntemuksista ja jutuista, siitä iso :käsi:”

Kiitos palautteesta, Anonyymi!

Voisi sanoa, että ns. ”normaaleja” päiviä on minulle kaksi. Toinen koskee päiviä, joina käyn Loimaalla päiväyksikössä ja toinen osa on ne päivät, jolloin en niissä ole, joten kerron molemmat versiot. En nyt ota huomioon päiviä, jolloin on jalkapalloa/jääkiekkoa, sillä tiedätte varmasti jo, mitä ne minulle merkkaavat. Jos et tiedä vielä, niin ”pelipäivä=juhlapäivä”. (Välihuomautus! Älä Anonyymi ihmettele, että puhuttelen monikossa, sillä vaikka sinä kysymyksen esitit, vastaan kaikille lukijoille!)

”Poliklinikalla”

Aamuni alkaa ”virallisesti” siitä, kun kello soi kahdeksan aikaan aamulla. Todellisuudessa päiväni on kuitenkin jo alkanut noin puoli viiden aikoihin. Siihen aikaan nimittäin yleensä herään lyhyiltä yöuniltani ensimmäisen kerran. Toisinaan saan uudelleen nukuttua, mutta monesti pyörin hereillä sängyssä miettien kaikkia murheitani, enkä saa enää unta. Kun kello on soinut, käyn vessassa, puen vaatteet ja otan aamulääkkeet. Tämän jälkeen päästän Murun (koirani, jos joku ei sitä vielä tiedä) ulos tekemään tarpeensa. Koska asustan vanhempieni luona, vanhaan autotalliin tehdyssä huoneessa, seuraava ”askareeni” on se, että päästän Murun varsinaiseen taloomme. Annan hänelle aamupalan kippoon ja kaivan kaapista hampaita hoitavan purutikun. Nappaan mukaan edellisenä päivänä tekemäni eväät ja lähden ajamaan kohti Loimaata. Olen Loimaalla puoli yhdeksän jälkeen ja kävelen päiväyksikköön. Siellä sanon hyvät huomenet muille paikalla oleville potilaille ja näkemilleni työntekijöille. Menen istumaan ”vakiopaikalleni”, kulmasohvan nurkkaan ja odottelen yhdeksältä alkavaa aamupalaveria. Aamupalaverissa käymme läpi tulevan päivän tapahtumat ja keskusteluajat. Päivän tapahtumat ovat kaikkina kolmena päivänä hieman erilaisia, joten kerron tiivistetysti päiväkohtaiset tapahtumat. Maanantaisin on aamupäivällä keskusteluryhmä, jossa käymme läpi sitä, miten kaikilla menee ja keskustelemme mieltä painavista asioista. Iltapäivällä on vuorossa taideterapiaa, jossa yleensä maalaamme erilaisia kuvia. Myös tiistaina on aamusta taideterapiaa, mutta välillä saatamme pelailla erilaisia lautapelejä. Iltapäivällä on vuorossa ”liikuntaa”, joten suuntaamme ulos. Liikunta on melko kevyttä, sillä tarkoituksena ei ole kunnon kohottaminen vaan itsensä aktivointi. Olemme muutaman kerran esimerkiksi pelanneet mölkkyä tai piha-yatzya. Keskiviikkona on vähän vaihtelevasti ohjelmma. Saatamme piirtää, pelata tai kuunnella musiikkia. Iltapäivällä on luvassa rentoutusharjoitus jonka jälkeen alkaakin seuraavan viikon odottaminen. Päivän rytmi on melkoisen rento ja nopeasti huomaa, että meitä ei haluta rasittaa liikaa. Suurin osa päivästä meneekin siihen, että oleskelemme keskenämme ja kenties jotain juttelemme. Monesti aika menee kuitenkin siihen, että kaikki vain oleskelevat tai selailevat puhelimiaan. Toki välillä tulee jotain ”välikommentteja” ja välillä saatamme jutella paljonkin, varsinkin kun kaikki tietävät, että samoja kokemuksia on takana. Välillä jopa nauramme itsemme puhki omilla, oudoilla (monesti mustilla) jutuillamme.

”Normipäivä” (pakko linkittää https://www.youtube.com/watch?v=2vtwkQcHA1I )

Päivä alkaa lähes samoin, kuin poli päivät. Herään ensimmäisen kerran 4-5 välillä ja joko saan vähän unta tai sitten en. Yritän makoilla sängyssä lepäämässä ainakin yhdeksään asti, jotta kroppa jaksaisi paremmin. Yleensä Muru pomppaa vierelleni ja rapsuttelen häntä. Yleensä selailen jossain välissä läpi Facebookin, Instagrammin ja Twitterin, ihan vain tylsyyttäni. Kun päätän ”herätä”, avaan yleensä television ja katson tuleeko sieltä mitään. Jos minulta on jäänyt esimerkiksi Simpsonien tuotantokausi kesken, saatan katsoa jakson tai pari ennen ylös nousemista. Puen vaatteet, otan lääkkeet ja päästän Murun ulos. Yleensä saan pyytää muutaman kerran häntä pissalle, sillä monesti hänellä on päällään niin kova innostus, että se meinaa unohtua. Kun lopulta pääsemme sisälle, annan Murulle hänen ruokansa ja hammastikun. Yleensä ensimmäisenä asiana tämän jälkeen luen Turun Sanomat (tosin luen lähinnä Tepsiin liittyvät jutut ja sarjikset) ja perjantaisin paikallisen viikkolehden (joka ilmestyy myös tiistaisin, mutta sillon luen lehden Loimaalla). Tämän jälkeen joko avaan television tai tietokoneen. Jos avaan television, yritän löytää katsottavaa, jossa ei varsinaisesti tarvi ajatella mitään, vaan voi ”heittää aivot narikkaan”. Jos avaan tietokoneen, menen yleensä Facebookiin pelaamaan pelejä, jotta saisin jotain tekemistä. Pelaamisen jälkeen selaan läpi Riemurasian ja Ilta-Sanomat, jotta pysyn kärryillä siitä, mitä tapahtuu. Ruokailun jälkeen (12 jälkeen) menen monesti omaan koppiini pelaamaan joko tietokoneella tai pleikkarilla. Mielialasta riippuen, saatan pelata tunnista muutamaan tuntiin. Pelaan pääasiassa räiskintäpelejä ja viimeaikoina kierrossa on ollut F.E.A.R. pelisarja. Pelattuani saavun takaisin ”sisälle” ja yleensä avaan television ja etsin jotain katsottavaa. Toisinaan saatan television katsomisen sijaan värittää, mutta se on viime aikoina jäänyt vähemmälle. Samalla, kun katson televisiota, leikin Murun kanssa pallolla siihen asti, että lopulta itse kyllästyn, sillä Muru ei varmasti koskaan siihen kyllästyisi. Voisi sanoa, että viidestä noin kahdeksaan asti en tee juuri mitään, vaan vain oleskelen ja katselen telkkaria. Kahdeksan jälkeen menen joko saunaan tai suihkuun ja suuntaan sen jälkeen takaisin omalle puolelleni. Illalla monesti ensin pelaan vähän aikaa ja siirryn sitten sängynpohjalle katsomaan televisiosta jotain rentouttavaa. Otan unilääkkeeni noin 11 aikoihin, sillä sitä ennen minua ei oikeastaan edes väsytä. Tästä huolimatta valvon monesti kahdestatoista aina yhteen asti.

Sitten se toinen kysymys, eli kuinka päädyin ”capoksi”. Voisi sanoa, että toisen epäonni oli minun onneni. Koska Palloseuran esitykset kaukalossa eivät olleet toivottuja, alkoi väki siirtyä katsomoista kotisohville tai baareihin. Lopulta myös varsinainen capomme liittyi tähän porukkaan, eikä kukaan astunut hänen tilalleen. Koska halusin tehdä kaikkeni, jotta hallissa olisi hyvä meininki, aloin kehitellä ajatusta siitä, että olisin itse capo. Keräsin rohkeutta monen pelin ajan, kunnes lopulta uskalsin suuni avata. Yllätyksekseni muut lähtivät mukaan kannustukseen ja itsetuntoni kohosi valtavasti. Aloin aloittamaan entistä enemmän chantteja ja hetken kuluttua huomasin, että minusta olikin jo tullut joukkomme capo. Koska jääkiekon puolella capoiluni sujui mielestäni melko hyvin, kokeilin siipiäni myös jalkapallon puolella. Siellä vastaanotto on kuitenkin ollut tiukempaa, kuin jääkiekon puolella ja jään monesti jonkun ”vanhemman” kannattajan syrjäyttämäksi. Olen capona lähinnä silloin, kun muut capon roolia ottavat ovat poissa katsomosta esimerkiksi kaljaa juomassa. Yritän kuitenkin aina välillä tuoda ääntäni esiin. Odotan jännityksellä tulevaa jääkiekkokautta, sillä minulla ei ole minkäänlaista tietoa siitä, voinko enää toimia capona. En tiedä, ottaako vanha capomme paikkansa takaisin, tai ottaako armeijasta palaava rumpalimme myös capon roolia itselleen.

Toivottavasti vastaukseni tyydyttävät! Jos haluat lisää tietoa, niin kysy(kää)!

Heittäkää kommentteja täällä tai Facessa! On mukavaa huomata, että joku on kommentoinut blogiini jotain!

-Janne-


Pessimisti ei pety

Posted on

Mutta optimisti saattaa. Tässä pieni tarina siitä, miten kerrankin sorruin optimismiin ja sain pettyä. Uskon, että kolme lukijaa tunnistaa itsensä, mutta toivon, että ette pahoita mieltänne. Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa teistä, päinvastoin!

Moni varmasti jo tietää, että olin Kemissä asti katsomassa Tepsin peliä. Lähdin kolmen päivän autoreissuun yhdessä äitini ja siskoni kanssa. Matkan aikana kävimme katsomassa myös Torniossa/Haaparannassa ja Oulussa. Matka ei toki ole vielä ohi, sillä kirjoitan tätä tekstiä paluumatkalla. Älkää huoliko, en nyt sentään itse aja, kun kirjoitan, vaan ratissa on äitini.
Mutta asiaan! Olimme Kemissä kaksi yötä, joista toinen meni odotetusti perheen ]=2[[=, sillä olimme ensimmäiset TPS-kannattajat Kemissä. Toisena iltana suunnitelmani olivat kuitenkin toiset. Koska (kiitos Kelan) tililläni ei ollut rahaa, olin kysynyt jo etukäteen äidiltäni, jos hän voisi lainata hieman rahaa. Ajatuksenani oli se, että pääsisin viimeinkin baariin jälkipeleihin muiden kannattajien kanssa. Tähän asti en ole jälkipeleissä ollut (ellei sitten vieraspelien bussimatkoja lasketa), koska pitkien matkojen takia joudun ajamaan omalla autolla jokaiseen peliin omalla autolla. Ajattelin, että saisin viimeinkin istua iltaa ystävieni kanssa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuin Strömsössä (kirjoitetaanko se noin?). Puolet porukasta katosi jo ennen pelin ensimmäisen puoliajan loppua ja lähti myöhemmin illalla takaisin Turkuun. Ajattelin, että voisin viettää iltaa paikalle jääneiden kannattajien kanssa. He olivat kuitenkin jo sopineet, että he menevät juomaan paikallisen joukkueen kannattajien kanssa. Yritin peitellä pahaa mieltä ja huikkasin, että jos he menevät vielä johonkin baariin, pistäisivätkö he minulle viestiä. Odottelin iltaan asti viestiä, mutta lopulta nappasin unilääkkeet ja yritin saada unta. Pessimisti ei pety, mutta optimisti saattaa pettyä.

-Janne-


Haters gonna hate part 2

Posted on

Kirjoitan edelleen samasta aiheesta kuin päivällä. Jos sulla on ongelma sen kanssa, niin valitukset voi pistää kommentteihin (nimimerkin suojissa toki!) ;D

Näin jälkikäteen mieleeni nousi kaksikin asiaa aiheeseen liittyen, mutta puhun tässä nyt vain toisesta (kerron lopussa syyn).

Aihe, josta haluaisin puhua on se, että vaikka tapaisin mielestäni mukavan ja muutenkin mielestäni ihanan naisen/tytön, en uskaltaisi tehdä mitään. En uskaltaisi kertoa hänelle tunteistani, sillä pelkään, että hänellä ei ole minua kohtaan vastaavia tunteita. Miksi hänellä edes olisi tunteita minua kohtaan? Mitä enemmän itseäni mietin, sitä enemmän keksin syitä, miksi hän EI minusta pitäisi. Ulkonäköni on mielestäni suorastaan vastenmielinen. Jos en halua edes valokuvia itsestäni siitä syystä ottaa, miten voisin kelvata kenelläkään? Okei, okei, joku nostaa nyt esille sen, että ei ulkonäkö ole se tärkein. En nyt lähde sitä kommentoimaan, mutta ajatelkaa näin, jos et itse miellytä itseäsi, miten voisit ajatella, että ulkonäkösi miellyttäisi jotakuta toista? Kun yhdistää masennuksen ja huonon ulkonäön, ei tule varmaan yllätyksenä, että itsetunto on tällaisissakin asioissa umpisurkea.
Otetaan esimerkki. Kun olimme entisen tyttöystäväni kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä, en meinannut edes uskaltaa koskea häneen. Hän vihjaili melko selvästi, että hän haluaa minun koskettavan häntä, mutta en silti uskaltanut. Pelkäsin, että tulkitsenkin hänen eleensä väärin ja pilaan välimme ”tekemällä aloitteen”.
Jos en uskalla kertoa tunteistani, tai koskettaa, miten joku voisi tietää, että minulla on tunteita? Pitäiskö minun vain olettaa, että hän tulisi itse kainalooni, tai vaikka suutelisi minua? Pitäiskö minun vain odottaa ihmettä?

Mainitsin alussa, että mieleeni nousi kaksi aihetta ja lupasin lopussa kertoa, miksi en siitä nyt puhunut. Syy on se, että en tiedä, haluaako kukaan siitä aiheesta lukea. Kyse on nimittäin seksistä ja seksuaalisuudesta ja masennuksen vaikutuksesta niihin. Eli nyt pallo Teille, []kinostaa vai []ei kinosta?

Kirjoittakaa siitä (ja muustakin) kommenttia! Jos haluat henkilökohtaisesti jutella, siitä vaan puhumaan, mutta EI kasvotusten, sillä en pidä siitä. Pistä mieluummin Facessa viestiä tai lähetä tekstari!

-Janne-


Haters gonna hate

Posted on

Tämä teksti kertoo nyt sitten siitä, mistä eilen puhuin, eli sydänsuruista. Jos aihe ei kiinnosta, skippaa yli.

Monet varmasti muistavat/tietävät kuinka minun ja entisen kihlattuni välit menivät poikki. Virallisesti hän on ”antanut minulle anteeksi” (vaikka tosin mielestäni minä olen se, jonka pitäisi asioita anteeksi antaa), mutta on selvää, että emme ole enää missään välissä. Vaikka hän tekikin minulle paljon pahaa, olisin silti halunnut pysyä hänen kanssaan väleissä, sillä vaikka olimmekin eronneet, pidin häntä ystävänäni. Koska hän oli ensimmäinen tyttöystäväni, jätti hän pysyvästi jälkensä sydämeeni. Edes välirikko ei saa kaikkia niitä hyviä muistoja katoamaan.
Toki elämä on hänen jälkeensä jatkunut eteenpäin. Moni varmasti muistaa, kuinka minulla oli viime vuoden lopulla lyhyt suhde Raumalla asuvan tytön kanssa. Suhteemme päättyi, koska en kokenut olevani tarpeeksi hyvä hänelle. Muistatte varmaan, kuinka annoin hänen jatkaa eteenpäin parempaan suhteeseen. Koska hän oli minulle niin tärkeä, että olin valmis laittamaan hänen onnensa omani eteen, kaikki varmasti ymmärtävät, että siitä on erittäin vaikea päästä yli. Vieläkin monesti kaipaan hänen läheisyyttään, tuoksuaan tai ääntään. Haluaisin todella paljon olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta samaan aikaan en voi olla miettimättä, olisiko parempi, jos vain jatkaisin eteenpäin. MUTTA. Miten voit poistaa elämästäsi henkilön, joka on sinulle niin tärkeä. Tiedän, että meillä ei enää koskaan tule olemaan suhdetta, mutta ajatukseen on vaikea tottua. Hän todellakin rakasti minua suhteemme aikana. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tein hänen kannaltaan oikean päätöksen. Ajattelen, että hän on nyt onnellisempi.
Edellisen suhteeni jälkeen en ole enää osannut/uskaltanut aloittaa suhdetta. Pelkään, että rakkauden sijaan aiheutan vain lisää tuskaa ja surua. Lisäksi olen sitä mieltä, että minussa ei ole mitään, mikä tekisi minusta hyvän poikaystävän. En vain tiedä.

Pahoittelen, että teksti on taas lyhyt, mutta aihe on minulle vaikea.

-Janne-

PS. Älä huoli Anonyymi, kirjoitan kyllä toivomastasi aiheesta, kunhan olen reissustani palannut, eli tiistaina tai keskiviikkona 🙂



”Come to the dork side!”

Posted on

Otsikko vaan siksi, että se kuulostaa hauskalta. Kai sen halutessaan saa myös tekstiin sopimaan.

Nyt tuli mieleen aihe, josta en ole (suoraan) hetkeen kirjoittanut. Kyseessä on nimittäin itseluottamukseni. Asia nousi esiin, kirjoittaessani huumorilla muutaman kommentin erään ystäväni julkaisuihin. Aloin heti pelätä, että mitä jos hän ei ymmärräkään minun vain vitsailleen. Mitä jos hän ajattelee, että olinkin tosissani ja pahoittaa mielensä?
Parhaiten (pahiten) tämä ongelma ongelma tule, ei niin yllättäen, kannattajien joukossa. Koska heidän merkitys elämääni on niin valtava, tuo se minulle myös valtavan määrän itse luomaani stressiä. Pelkään valtavasti, että teen heidän edessään jonkin virheen, jonka seurauksena teen itsestäni vitsin. Koska he ovat minulle niin tärkeitä, suunnittelen monesti sanomiseni ja tekemiseni heidän mielipidettään ajatellen. Olen saanut muutaman kerran palautetta ”capoilustani” ja varsinkin siitä, että otan palautteen huonosti vastaan. Tämä on tullut varmasti jo selville, mutta ongelma ei ole teissä, vaan minussa. Kyse ei ole siitä, ettenkö kestäisi mitään negatiivista palautetta. Kyse on siitä, että en haluaisi tehdä virheitä teidän edessänne. Koska itseluottamukseni on niin surkea ajattelen heti, että jos teen yhdenkin virheen, en ole enää yksi kannattajista. Pelkään, että joudun luopumaan siitä asiasta, joka saa minut jaksamaan päivästä toiseen. Pelkään, että jos teen virheen, en ole enää kannattaja.
Koska minulla on niin vähän ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä, tai edes ”puheväleissä”, pelkään myös sitä, että teen jotain tyhmää, jonka takia he eivät enää kanssani haluaisi olla tekemisissä. En vain kestäisi sitä, jos olisin jälleen yksin.

-Janne-

Ps. Kommentoikaa, ehdottakaa aiheita ja kyselkää!

PPS. 10000 vierailua ja 3000 vierailijaa täynnä, kiitos kaikille!


Kannattajista

Posted on

Sain eilen illalla viestin, jossa kysyttiin, mitä teen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että joku kaipasi kuskia. Yllätyksekseni kuitenkin seuraavassa viestissä hän ilmoitti, että hän olisi pyytänyt minua baariin, jos olisin vielä Turussa ollut. En edes muista, koska viimeksi joku olisi minut baariin pyytänyt! On vaikeaa kuvailla sanoin, kuinka hyvältä jo pelkkä ajatus tuntui! On hienoa ajatella, että joku minutkin voisi mukaan pyytää!
Tämä viesti kuitenkin pisti minut ajattelemaan. Mietin, että en ole kertonut tarpeeksi hyvin siitä, mitä TPS-kannattajat minulle merkkaavat. Koska tämä ”plöki” on minulle eräänlaista terapiaa, olen tuonut esille lähinnä huonoja kokemuksia, tai asioita, jotka ovat jääneet vaivaamaan. Tämä teksti on siis varattu TPS-kannattajille. Listaan asiat kolmeen eri aiheeseen, jotta teksti näyttäisi ”fiksulta”.

1. Luottamus

Moni voisi ajatella, että lippujen, bandisten ja muiden vastaavien kuljetuksesta on vain vaivaa. Okei, tietysti ne pitää peleihin kuljettaa ja pitää niistä huolta, mutta se ei ole oleellista. Kaikki tämä unohtuu, kun ajattelen sitä, mitä lippujen kantaminen merkkaa. Minulle se merkkaa sitä, että muut kannattajat luottavat minuun niin paljon, että he uskaltavat minun vastuulleni liput antaa. Jos he eivät minuun luottaisi, eivät he varmasti lippuja sun muita minulle antaisi. Olen siis melko lyhyessä ajassa saanut kannattajien luottamuksen puolelleni. Jos tämä ei paranna itsetuntoa, niin en tiedä mikä voisi parantaa. Toivottavasti olen luottamuksenne myös ansainnut!

2. Mukaanottaminen

Olette upeasti ottaneet minut mukaan porukkaan. En ole pitkään aikaan ollut vain niitä, jotka satunnaisesti ovat pelejä katsomassa. Kukaan ei ole kysellyt, miksi olen mukana kannattajien jutuissa, vaan päinvastoin, olette välillä jopa olettaneet, että olen automaattisesti mukana. Kukaan ei kummaksu, jos esimerkiksi prematchillä tulen porukan mukaan kuuntelemaan juttua ja juomaan lonkeroa tai siideriä. Muutaman kerran minulle on jopa tarjottu juomaa, koska olen ollut mukana menossa. Olen päässyt todella hyvin toimintaanne!

3. Tukeminen

Lippujen kannon lisäksi olen muutaman kerran toiminut ”capona”. Pelkästään se, että annatte minun tuurata capoa, on minulle valtava kunnioitus. Vaikka olen muutaman kerran tuonut esiin, että otan negatiivisen palautteen todella huonosti vastaan, koska minulla on pahoja ongelmia, olen silti kiitollinen teille. Olette aina lähteneet huutoihin mukaan, vaikka voisitte rauhassa ajatella, että koska kyseesä on uusi tyyppi, ei huutoihin tarvi osallistua. En voi sanoin kuvailla, kuinka hyvältä tämä tuntuu ja kuinka paljon se minulle merkitsee. Vaikka en sitä aina näytä, olen teille valtavan kiitollinen kaikesta, mitä olette puolestani tehneet.
Tukeminen ei kuitenkaan rajoitu pelien ympäreille. Monesti olen saanut kannattajilta viestiä, varsinkin tätä blogia koskien. Monet ovat kertoneet, että kokemani ulkopuolisuuden tunteet ovat olleet vääriä. He ovat kertoneet, että olen aivan samalla tasolla muiden kannattajien kanssa.

Valtava kiitos siis kaikille TPS-kannattajille kaikesta! Te olette se asia, jonka avulla jaksan päivästä toiseen, kaiken tämän keskellä.

-Janne-


Ikuisuusaihe

Posted on

Olen tämän asian jo lukemattomia kertoja käynyt läpi, mutta koska se on yksi valtava syy huonoon olooni, kirjoitan siitä silti. Joku on jo ehkä voinut arvata, että puhun jälleen rahasta.
Saan tällä hetkellä Kelalta noin 540€ kuukaudessa. Tästä yli 120€ menee hoitomaksuihin, joten nyt jäljellä on alle 420 €. Hoitoihin täytyy myös jotenkin kulkea, joten voisi karkeasti arvioida, että matkoihin kuluu noin 60€ kuukaudessa. Nyt rahaa on alle 360€. Kuten varmasti jo tiedätte, TPS on minulle melkein terapeuttinen asia. Ajatellaan, että käyn katsomassa kaksi vieraspeliä jotka molemmat maksavat 30€ eli nyt rahaa olisi 300. Kuten hoitoihin, myös peleihin on päästävä. Jos laskee pelit ja muut ajot voisi karkeasti sanoa, että bensaan rahaa menee noin 100€. Nyt rahaa olisi jäljellä 200€ siitä kun vähentää noin 30€ puhelinlaskun, on jäljellä 170€. Kun tähän vielä lisää auton vakuutukset, eli noin 130€ kolmen kuukauden välein, eli pyöristettynä vähän yli 40€ kuukaudessa on rahaa enää 130€. Ajatellaan, että ostan itselleni ruokaa ja juomaa 60€ edestä kuukaudessa niin tilillä onkin enää 70€. Ajatellaan, että ostan Murulle jotain herkkuja tms. noin 30€ edestä. Kun tästä vielä vähentää kannattajille menevä 30€ on jäljellä 10€

10€ siinä on summa, jonka minulle jää ylimääräistä. Jos ajattelee, että tällä rahalla tekisi jotain ”ylimääräistä” tyhmempikin huomaa, että ei se vain onnistu.

Joku neropatti voisi nyt todeta, että ”älä käy peleissä” tai ”myy auto”. Mun vastaus tähän on simppeli. Et oo vittu tosissas.

Jos elämässäni on YKSI asia, joka saa minut oikeasti onnelliseksi, pitäisikö minun kaiken tämän paskan alla luopua myös siitä? Pitäisikö minun kadottaa asia, joka tekee elämästäni edes jotenkin siedettävää? Pitäisikö minun hypätä alas veitsen reunalta? Niin ja se auto. Miten se parantaisi oloani, jos en pääsisi enää kotoani pois?

10€. Siis KYMMENEN euroa. Yritä siinä sitten vähentää stressiä ja paineita.

Hip-vitun-hei.

-Janne-


Kaksin aina kaunihimpi

Posted on

Kirjoitan taas kaksi eri tekstiä samaan artikkeliin.

Seisoin eilen viileässä ulkoilmassa kokoajan peläten, koska sade alkaa. Mutta miksi olin ulkona? Syy on TPS. Olen itse tehnyt kannatuslipun, johon halusin kerätä pelaajien nimet. Olin jo aiemmin hankkinut miesten edustusjoukkueen nimikirjoitukset, joten nyt oli naisten vuoro. Äitini ihmetteli, miksi seisoin 1,5 tuntia vesisateessa, enkä pyytänyt nimikirjoituksia ENNEN harjoituksia. Vastaus on helppo, koska kyseessä oli TPS. Oli mahtavaa saada seurata naisten ja miesten harjoituksia. Kun treenit loppuivat, kaikki lähestyivät minua tietäen, että olin nimikirjoitusta pyytämässä. Heidän kasvoiltaan paistoi ilo, joka valaisi sadepilvien tummentaman päivän. Kaikki olivat valtavan kohteliaita ja ystävällisiä. Sain paljon kehuja tekemästäni lipusta ja jopa kiitoksia siitä, että he saivat lippuun kirjoittaa. Voisi sanoa, että TPS todellakin tietää, miten kannattajia kuuluu kohdella. Tuntui, että keräsin joukkueen sijaan nimikirjoitukset hyviltä ystäviltäni, jotka olin pitkään tuntenut. Pitkästä aikaa asiat olivat hyvin!

Sitten sitä ”normaalia”…

Sain tänään postissa paketin, jossa oli uusin Batman-peli. Olin ennakkotilannut pelin noin 1,5 vuotta sitten ajatellen, että kyllä minulla olisi siihen mennessä jo PS4 ja rahaa maksaa peli. Nyt kuitenkin karu totuus iski vastaan. Tililläni on rahaa noin 100€, joten PS4 ostamisesta on turha edes haaveilla. Jopa se, että saanko pelin maksettua, aiheutti päänvaivaa. Onnekseni laskun eräpäivä oli vasta 17.7, joten ehdin saamaan Kelalta siihen mennessä rahaa. Tiedän, että saisin varmasti vanhemmiltani taloudellista tukea, jos sitä vain pyytäisin, mutta en voi sanoin kuvailla, kuinka paljon minua hävettäisi jälleen kerran mennä pyytämään heiltä rahaa. Tunnen valtavan huonoa omaatuntoa rahan käytöstäni. Käyn jatkuvasti katsomassa jalkapalloa, ajalen Turkuun ja ostelen esim. pelejä turhaan. En siis voi syyttää ongelmistani ketään muuta kuin itseäni, taaskaan…

-Janne-


Huomiohuoran paluu

Posted on

Viime aikoina mielessäni on pyörinyt taas paljon se, että ”huomiohuoraanko” minä itseäni masennuksellani ja tällä blogilla? En voi olla ajattelematta, että joku voisi ajatella minun kerjäävän huomiota sillä, että kerron, miten minulla menee. Tarkoituksenani ei missään nimessä ole koskaan ollut huomiohuoraus, vaan lähtökohtani ovat enemmänkin tutkimuksen puolella. Ajatuksenani on ollut, että saisitte tietää, mitä masennus oikeasti voi olla. Toki kuka tahansa voi kirjasta lukea, mitä masennus on, mutta mielestäni se ei ole sama asia, kuin omat tekstini, enkä nyt puhu kieliasusta. On mielestäni erilaista, jos masentunut itse kertoo, miltä se tuntuu ja yrittää saada ihmisiä ymmärtämään, mitä masentuneen päässä liikkuu. Haluaisin, että mahdollisimman moni lukisi tätä blogia vain siksi, että ihmiset ymmärtäisivät masennusta paremmin. Monen käsitykset masennuksesta ovat varmasti muuttuneet, kun he ovat tätä lukeneet.

Mutta kuten sanoin, en voi olla ajattelematta, että muut salaa toivovat, että lopetan tämän blogin ja ”otan itseäni niskasta kiinni”. Erityisesti (yllättäen) kannattajat stressaavat eniten. Tuntuu pahalta ajatella, että mitä jos joku heistä ajattelee, että huomiohuoraan. En halua, että he ajattelevat, että kirjoitan vaikeuksistani heidän seurassaan siksi, että saisin heiltä huomiota. Haluaisin olla kuten kuka tahansa muu ihminen. Haluaisin, että minun ei tarvitsisi tätä blogia kirjoittaa.

Haluaisin olla terve.

Hyvää juhannusta, kaikki lukijat!

-Janne-


Something something dark side

Posted on

Tää on nyt taas tätä periaatteessa samaa kuin aiemmin, mutta kirjoitan silti. Deal with it.

Kello on tällä hetkellä 00:01 ja makaan sängyssä unettomana. Minut pitää hereillä monikin syy, mutta suurin niistä on varmasti se, että koen olevani huono ihminen. Ennenkuin lyttäät ajatuksen, pyydän, että yrität asettua minun ”tasolleni”.

Kuvittele, että olet jo viitisen vuotta elänyt elämää, jossa hyviä hetkiä on harvassa, elämää, joka olisi yhtä pitkää painajaista. Ainut ero on vain se, että et voi paeta sitä heräämällä. Painajainen on kuin se kuuluisa apina selässä ja päivä päivältä se painaa entistä enemmän. Ajattele nyt, että kannat tätä raskasta apinaa lähes kaikkialle. Tunnit muuttuvat päiviksi, päivät viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Apina selässä vain kasvaa ja kasvaa, mutta yrität mahdollisimman pitkään esittää, että jaksat sitä kantaa. Et yritä esittää vain muille, että jaksat sitä kantaa, vaan yrität vakuuttaa myös itsesi siitä, että jaksat sitä kantaa. Tähän sopii hyvin se, että jos tarpeeksi kauan valehtelet itsellesi, voi asia muuttua ”todeksi”. Alat itse uskottelemaan, että kaikki onkin hyvin, eikä apinaa tarvi huomioida. Kun jankutat tätä tarpeeksi kauan huomaat, että menet halpaan. Koska apina ei ole minnekään kadonnut, alkaa se kuitenkin huomaamatta painaa lisää ja lisää. Kulutat aina vain enemmän energiaa siihen, että et huomioisi apinaa selässäsi. Kun lopulta karu totuus iskee kasvoille huomaat, että et pääse enää pois apinan alta. Et pysty enää käsittelemään hautaamiasi asioita, vaan ne alkavat tuhota sinua sisältä päin. Koska apina on niin valtava, se koluaa sisustan nopeasti tyhjäksi. Luonnossa ei kuitenkaan ole olemassa tyhjiötä, joten se tila pitää täyttää jollakin. Koska olet lytyssä apinan alla, alat huomaamaan, kuinka vaikeaa siellä on olla. Pienenkin asian tekeminen vaatii valtavaa ponnistusta ja energiasi on käytännössä nollassa. Koska sisälläsi on niin paljon negatiivista, alat magneetin tavoin hylkiä vastakkaisia voimia, eli tässä tapauksessa hyviä asioita ja positiivista palautetta. Sen sijaan kaiken huonon palautteen se imaisee sisäänsä kuin musta-aukko. Ja uskokaa pois, se musta-aukko on valtava. Kuulemiesi asioiden ei tarvitse olla edes negatiivisia, mutta silti osaat jotenkin aina kääntämään ne negatiivista. Et osaa tulkita hiljaista hyväksyntää, vaan ajattelet, että itsesi tavoin, kukaan ei arvosta tekojasi. Ajattelet, että he ottavat tekosi pahalla ja salaa nauravat sinua.

Hairahduin ”vähän” alkuperäisestä aiheesta, mutta tavallaan tuo edellä oleva teksti on kuitenkin hyvä alustus varsinaiselle aiheelleni.
Kuvittele, että selässäsi on se apina ja mieti sitten sitä, miten suhtautuisit muihin. Jaksaisitko enää jutella ystävillesi? Moni voisi sanoa heti, että totta kai sitä jaksaa kavereille jutella, sillä hehän piristävät elämää ja ovat tukena! MUTTA! Muista, mitä hetki sitten sanoin, et osaa ottaa vastaan positiivista palautetta ja uskot, että kukaan ei voisi keksiä sinusta mitään hyvää. Ajattelet, että jopa kaikkein läheisimmät ihmiset ovat sitä mieltä, että olet surkea, vaikka he toisin väittävätkin. Jos ajattelet, että jopa oma perheesi häpeää sinua, miksi ystävät olisivat poikkeus? Miten hyväkään ystävä voisi olla tärkeämpi ja läheisempi kuin oma perheesi? Tämä johtaa siihen, että et aluksi juttele juttele ystävillesi huonoista asioista, koska ajattelet, että heitä ei kiinnosta. Ajan mittaan itsetuntosi laskee aina vain alemmas ja pian huomaat, että et jaksa jutella edes hyvistä asioista. Tai en tiedä, onko jaksaminen oikea sana. Tavallaan haluaisit seuraa ja haluaisit jutella, mutta sinulla ei vain ole siihen vaadittavaa energiaa. Tämä johtaa sinut oravanpyörään, jossa se, että et jaksa jutella johtaa siihen, että mielialasi laskee, joka johtaa taas siihen, että jaksat jutella vielä vähemmän ja niin edelleen. Lopulta tilanne tulee pisteeseen, jossa nyt olen. Vaihdan nyt kerrontatyyliä, sillä alan puhua itsestäni. Olen sitä mieltä, että en ole vielä aivan pohjassa, mutta tunnen, kuinka varpaani jo hipovat sitä. En jaksa enää juuri kenellekään jutella ja jos olen jonkun kanssa kahden/olen ”kolmas pyörä”, oloni on todella kiusaantunut ja haluaisin paeta tilanteesta. Tämä johtaa mutkien kautta siihen, että et enää uskalla rakastua toiseen, sillä olet varma, että suhde ei tule kestämään. Luovutat siis jo ennen, kuin peli ehtii edes alkaa.

Tiivistettynä, kuvittele, että olet yksin ja ajattelet, että jos kuitenkin jonkun saat seuraasi, et jaksa huomioida häntä. Olet siis kuopassa ja yrität päästä sieltä pois kaivamalla.

-Janne-


Wololoo

Posted on

Kysymys Teille, oletteko jo miettineet, miten haluaisitte omasuutenne jakaa, kun lopulta kuolette pois?
Veikkaan,, että moni vastasi, ettei ole, vaikka ikää saattaa olla paljonkin enemmän kuin minulla. Itse olen kuitenkin jo monesti miettinyt, että mitä haluaisin tavaroilleni tapahtuvan, kun viimein kuolen. Olen luonut mieleeni listan siitä, kenen haluaisin minkäkin tavaran saavan. Oloni on vaan niin poikki, että en meinaa jaksaa enää mitään. Samaan aikaan kuitenkin ajattelen, että en voi edes kuolla, koska siitä olisi niin paljon vaivaa muille ihmisille. Eli älkää huoliko, en ole menossa narun jatkoksi, vaikka siltä monesti tuntuu.
Nykyisin on todella vaikeaa, sillä en jaksa enää olla edes surullinen. Moni voisi ajatella, että on hyvä juttu, jos en ole surullinen, mutta jos se johtuu siitä, että ei vain jaksa enää olla niin surullinen. Eli olen tavallaan niin surullinen, että en jaksa enää olla surullinen.

Tämä olotila vaikuttaa myös olemukseeni. Joku saattaisi tulkita sen niin, että minua ei kiinnosta. Kyse on tavallaan siitä, mutta eri tavalla. Ongelma on se, että vaikka olisin todella kiinnostunut asiasta, en jaksa keskittyä siihen kunnolla. Keskittymiseni alkaa herpaantua ja alan sulkeutua. Toinen ongelma on se, että vältän monesti asioiden tekemistä siksi, että pelkään epäonnistumista. Pelkään saada palautetta tekemistäni virheistä ja otan palautteen todella raskaasti vastaan.

Kuten jo aiemmin mainitsin, olen ollut viime aikoina todella huono ystävä. En ole kyennyt tai jaksanut jutella ystävilleni. Vähän vieraammille ihmisille on todella vaikeaa puhua, sillä pelkään, että heitä ei kiinnosta. Monesti jätän sanomatta jotain oleellista, tai jotain, joka liittyy muihin vain siksi, että pelkään, että he ovat eri mieltä asioista.

Pelkään, että yritän liikaa, kun puhutaan kannattajista. Raahaan mukanani lippuja ja bandiksia ja heti melkein kaikilla reissuilla mukana. Kun tähän vielä lisää satunnaisen ”capoilun”, en voi olla ajattelematta, mitä toiset minusta ajattelevat. Olenko minä se, jolle nauretaan selän takana? En nyt tarkoita, että kannattajat niin tekisivät, vaan pointtini on se, että itsetuntoni on niin surkea, että näin ajattelen. Pelkään myös, että muut nauravat itsetehdylle ”lipulleni” ja sille, että ajattelin kerätä siihen Tepsin pelaajien nimmarit. Haluisin vain kuulua porukkaan.

Lyhyt teksti taas, mutta juuri nyt en jaksa keskittyä…

-Janne-


Lisää otsikko tähän

Posted on

Viime aikoina olen monesti pohtinut, että olen ollut todella huono ystävä. En ole pitkään aikaan jaksanut jutella edes parhaiden ystävieni kanssa, eikä minulla tavallaan ole ollut edes halua jutella heille. En nyt tarkoita varsinaisesti sitä, että en kaipaa heidän seuraansa. Tai no, tätä on vaikea selittää, toivottavasti ymmärrätte tulevasta selityksestä edes jotain.

Haluaisi, että olisi joku, jonka kanssa keskustella, tai tehdä jotain, mutta samalla kuitenkaan en jaksa/pysty heille viestiä pistämään. Koska päässäni liikkuu vain masennukseen liittyviä asioita, en jollain tapaa jaksa kavereitani vaivata samoilla asioilla. En vain pysty kirjoittamaan kenellekään viestiä, tai jos niin teen, jäävät keskustelut usein lyhyeksi. Tunnen oloni todella yksinäiseksi, mutta en pysty asialle mitään tekemään. En vain kykene juttelemaan vanhoille ystävilleni, enkä uskalla puhua uusille tutuille, koska ajattelen, että he eivät kuitenkaan halua olla tekemisissä kanssani. Välillä kuitenkin yritän olla väärien ihmisten kaveri. Jostain syystä yritin/yritän olla eksäni (joka kaunein sanankääntein tätä blogia arvioi) kanssa hyvissä väleissä, vaikka kun asiaa ajattelen, en keksi mitään syytä, miksi hän ansaitsisi ystävyyteni. En vain osaa päästää menneistä irti. Kaipaan yhä hetkiä hänen ja erään toisen naisen kanssa, vaikka tiedän, että niitä ei enää koskaan tule.
Jatketaan siitä, että kaipaanko tilaa vai etäisyyttä. Samaan aikaan, kun kaipaan vierelleni jotakuta, haluan myös olla yksin. Jos joku kaveri poikkeaa kylään, on oloni jostain syystä yleensä melko epämukava ja haluaisin olla yksin. Kuitenkin samalla hetkellä kaipaan muiden seuraa ja sitä, että kuuluisin porukkaan.
Tästä saankin hyvän aasinsillan. Keskustelin tänään psykologin kanssa hänen tekemästään psykologisesta arvioinnista minun kohdalla. Esiin nousi se, että olen valmis menemään liiallisuuksiin, jotta kuuluisin porukkaan. Olen varmis uhraamaan oman hauskanpitoni ja iloni, jos se vain palvelee enemmistön etua. Olenkin yleensä se, joka baarissa katsoo muiden perään sen sijaan, että liittyisin itse hauskanpitoon. Voisin tässä välissä nostaa esiin edellisen blogini, jossa kerroin saamastani negatiivisesta palautteesta. Eräs lukija kommentoi sitä näin ”Hanki apua ja lopeta toi itsesäälissä rypeeminen. Jos kerra et kestä neuvoja/rakentavaa palautetta ei kannata olla jengissä.”. Kyse ei ole siitä, että en kestäisi palautetta, vaan kyse on siitä, keneltä se tulee ja milla sanoilla. Koska TPS-kannattajat on tällä hetkellä elämäni tärkein yhteisö, otan negatiivisen palautteen todella raskaasti vastaan, varsinkin jos sitä korostetaan sanalla ”vittu”. Jos osaan rivien välistä lukea ”vittu sä oot paska capo”, voin sanoa, että sen merkitys on minulle valtava. Olen viimeinkin löytänyt asian, joka saa minut iloiseksi ja kun saan siitä tuollaista palautetta, ennestäänkin umpisurkea itsetuntoni laskee vielä alemmas. Tuntuu, että muut ovat sitä mieltä, että olisi parempi, jos poistuisin kannattajien joukosta. Ehkä heidän mielestään olisi paljon parempi, jos kannattamisen sijaan vain istuisin ns. normaalilla paikalla. Lisätään joukkoon vielä kommentti ”lopeta toi itsesäälissä rypeeminen”, voi jokainen arvata miltä tuntuu. Ajattelen, että olen muiden silmissä täysi luuseri, jolla ei todellakaan ole minkäänlaista oikeutta kuulua kannattajien joukkoon. Tunnen itseni ulkopuoliseksi, vaikka kukaan ei ole sitä suoraan sanonut. En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että jotkut toivovat, että poistun hiljaa ”takavasemmalle” ja jätän kannattamisen niille, joille se kuuluu.

Lopuksi, Jenna ja Karo, anteeksi, että olen viimeaikoina ollut todella huono ystävä. Haluisin olla ystävyytenne arvoinen henkilö, mutta en siihen kykene.

Ja vielä tätä blogia lukeville kannattajille. En halua teistä ketään syyllistää milään tapaa. Kuten sanoin, te olette elämäni tärkein yhteisö, enkä tiedä, miten pärjäisin ilman teitä. Pahoittelen, että olen ”capona” surkea, mutta yritän parhaani. Jos haluatte, että lopetan capoilun kokonaan, sanokaa siitä. Se, että saan kuulua teidän joukkoonne, on minulle (lähes kirjaimellisesti) elintärkeää.

-Janne-

PS. Kommentteja ja aiheita saa pistää tulemaan täällä, tai facebookissa, jos minut sieltä tunnet.


The game

Posted on

Minusta tuntuu, että olen täysin epäonnistunut ihmisenä. Hoitajani pyysi minua eilen kertomaan asioista, joissa olen hyvä, eikä mieleeni tullut mitään. En löydä itsestäni mitään hyvää, tai mitään, mistä olla ylpeä. En nyt laske lapsena opetettuja käytöstapoja, sillä mielestäni niiden pitäisi olla itsestäänselvyys. Mitä enemmän mietin elämääni, sitä enemmän löydän siitä huonoja puolia. Olen tehnyt tämän listauksen aiemminkin, mutta teen sen silti. Deal with it.

-Häpeän todella paljon ulkonäköäni ja painoani. Olen mielestäni ruma ja vastenmielinen. Painoni ahdistaa, sillä monet, jo valmiiksi laihat, laihduttavat koska heidän mielestään he painavat liikaa. Itse sen sijaan jään sängyn pohjalle ja herkuttelen, jotta mielialani kohoisi. Minulla ei vaan ole voimavaroja, joiden avulla pystyisin tekemään asialle jotain. Jo pelkkä arjessa pärjääminen on raskasta.

-Koen, että olen se, joka tunkee väkisin porukan mukaan. Tuntuu, että olen ulkopuolinen kun olen isommassa porukassa. Ajattelen aina, että olen se, jonka annetaan olla mukana vain siksi, että kukaan ei kehtaa sanoa, että ”mene pois”.

-Asetan itselleni aivan järjettömän kovia vaatimuksia ja petyn valtavasti, jos en niitä saavuta. Otetaan esimerkiksi edellisessä tekstissä mainitsemani ”capoilu”. Vaikka olen kannattajien mukana pyörinyt noin vuoden, ajattelen silti, että minun pitäisi olla yhtä hyvä capo, kuin niiden, jotka ovat sitä vuosia olleet. Monesti teen virheitä ja kuten edellisessä tekstissä tuli ilmi, ota todella raskaasti, jos joku kommentoi, että olen paska capo. Ei kukaan ole sitä suoraan sanonut, mutta rivien välistä se on helppo lukea. Kuten jo aiemmin sanoin, tuntuu, että olen porukassa mukana vain siksi, että kukaan ei kehtaa suoraan sanoa, että mene pois. Tosin edellisessä tekstissäni joku oli tyylikkäästi, ilman nimeä, että jos en osaa ”rakentavaa palautetta” (rivien välistä, vittu sä oot paska) ottaa vastaan, ei minun kannata porukassa enää olla. Vaikka kirjoittaja ei kehdannutkaan nimeään kertoa, on todella raskasta saada tuollaista palautetta näin huonolla itsetunnolla.

-Tuntuu että olen pelkkä ruikuttaja. Olen jo muutaman kerran saanut palautetta, että minun pitäisi lopettaa tämä ”itsesäälissä rypeminen”. Tämäkin palaute tekee todella hyvää jo ennestään umpisurkealle itsetunnolle. Koska masennus on minulle asia, jota häpeän, ei tuollainen palaute ainakaan helpota oloa. Olen pitkään jo itsekin miettinyt, että mitä jos masentuneen sijaan olenkin vain pelkkä ruikuttaja? Mitä jos tämä koko paska onkin vain säälittävää huomiohuorausta?

-Ajattelen monesti, että olen luuseri, koska en monen vuoden hoidon jälkeen ole vieläkään päässyt eroon masennuksesta. Olen monesti ajatellut, että mitä jos olen masentunut vain siksi, että minun ei tarvitsisi tehdä mitään, koska voisin vedota masennukseen.

Clint Eastwoodin sanoin, vittu mitä paskaa.

-Janne-


Sillälailla

Posted on

”Tein silleen tyhmästi, että olin (taas) paska capo.”

Jotkut ehkä osaavat yhdistää tuon alun netissä pyörineeseen kuvaan, jossa pikkupojat olivat paperille kirjoittaneet, että olivat näyttäneet vehkeitään tytöille.

Sain tänään taas palautetta ”capoilustani”. Aluksi eräs nuori nainen kehui, että ”Hyvä Janne!” ja myöhemmin sain negatiivista palautetta. Nyt pieni kysymys, kumman luulette päähäni jääneen?

Ei tule varmaan yllätykseni, että oikeastaan vain negatiiviset palautteet otin tosissani ja uskoin niihin. Sain taas syytä miettiä sitä, miksi huutelen muiden edessä. Vaikka virheet olivat pieniä, otan negatiivisen palautteen todella raskaasti vastaan. Mieleni tekisi mennä sänkyni pohjalle itkemään ja välillä ajattelen, että ehkä olisi parempi, jos jättäisin heti alkuunsa ”Kannattaja”-statuksen taakseni. Tuntuu, että teen enemmän haittaa kuin hyötyä.

Taas lyhyt teksti, mutta en vain osaa paremmin tuoda esille tunteitani. Toivottavasti ymmärrätte, mitä yritän ajaa takaa…

-Janne-


Soita vainoharhainen!

Posted on

Tänään kävin mielenkiintoisen keskustelun psykologini kanssa. Hän nosti esille ajatuksen, että mitä jos masennukseni ei olekaan syy, vaan seuraus. Hän pohti, että jos elämässäni on tapahtunut asioita, jotka olivat jo pohjustaneet masennusta ennen sen alkua. Hän pohti, miten lapsuuteni ja sen tapahtumat olivat vaikuttaniin sisimpääni. Hän pohti, että jos nuoruudessani oli tapahtunut jokin asia, jonka johdosta olin tähän pisteeseen asti tullut. Hän nosti korostetusti esille sen, että olen 22-vuotias ja asun vieläkin vanhempien luona. Hän nosti esiin ajatuksen, että jos en olekaan koskaan kasvanut kunnolla aikuiseksi, koska asuin vanhempieni luona ja he elättävät minut. Hänen mielestään psyykkeeni ei ole päässyt kehittymään sille tasolle, missä sen pitäisi olla. Hänen mielestään olin kuin lapsi vangittuna aikuisen ruumiiseen. Tämä tuli hyvin esiin lauseessa, jossa hän totesi, että luuloni siitä, että en pärjäisi ilman muiden tukea, onkin harhakuvaa. Hänen mielestään pärjäisin hyvin itsekseni, jos vain kotoa lähtisin pois. Hänen mukaansa siis luon itse itselleni olotilan, että en pärjäisi yksin. Tämän voisi tulkita niin, että haluan pakoilla vastuuta ja jättää ongelmani muiden harteille. Eli toisin sanoen, elämäni on yhtä helvettiä vain siksi, että annan sen olla sitä.

Tämä oli tietysti todella vaikeaa kuunneltavaa, kuka nyt tietoisesti haluaisi olonsa olevan masentunut? Samalla se pisti kuitenkin ajattelemaan asioita. Mitä jos kuitenin muuttaisin pois vanhempieni luota ja alkaisin oikeasti ottaa vastuuta elämästäni? Mitä jos viimeinkin olisin oikeasti aikuinen, enkä vain vastuuta pakoileva lapsi? Olisiko kaikki paremmin, jos yrittäisin elää oikeasti, sen sijaan, että elän toisten ”piikkiin”? Mitä jos minä oikeasti luon itse oman helvettini? Mitä jos olenkin masentunut siksi, että alitajunnassani haluan olla masentunut, jotta minun ei tarvitse ottaa vastuuta elämästäni?

Voin sanoa, että tämän lyhyen tekstin kirjoittaminen oli todella vaikeaa. Yrittäkää astua rooliini. Kuten sanoin, elämäni on silkkaa päänsisäistä helvettiä päivästä toiseen. Miltä luulisit, että sinusta tuntuisi, että elämäsi on piloilla vain siksi, että annat sen olla piloilla?

Mitä jos olenkin itse aiheuttanut kaiken tämän?

Mitä jos olen vain vastuuta pakoileva lapsi, jolla on tekosyynä masennus?

Jos tulee mieleen aiheita, joista haluaisitte minun kirjoittavan, kertokaa.
Niin ja kommentoikaa, se on kivaa.

-Janne-


Kaikki häpee sua!

Posted on

Jotku saattavat tunnistaa otsikosta Kummelin sketsin ja te, jotka ette tunnista tässä linkki https://www.youtube.com/watch?v=4XdTRjmfHWE

Itse olen mielessäni pyöritellyt samaa asiaa, ”Kaikki häpee sua!” Koska häpeän itse itseäni, on vaikea ajatella, että muut eivät niin tekisi. On vaikea keksiä itsestäni asioita, joita en häpeä. Häpeän tavallaan jopa tämän blogin kirjoittamista. Kirjoitanko tätä blogia siksi, että itselleni tulisi parempi olo, vai siksi, että haluan valittaa muille, kuinka huonosti minulla menee? Otan nyt taas muutaman esimerkin jotka saavat minut häpeämään itseäni.

1. Ulkonäkö

Koen, että näytän vastenmieliseltä. En löydä ulkonäöstäni mitään hyvää, vaan näen peilistä örkin, joka katsoo minua silmiin. En ymmärrä, miten joku voisi ulkönäöstäni pitää tai kehua sitä.

2. Paino

Häpeän, että olen lihava. Tiedän, että terveellisellä ruokavaliolla ja liikunnalla siitä pääsisi eroon, mutta en vain kykene niihin. Ajatuksissani vetoan aina siihen, että kaikkien ongelmien keskellä ei riitä energiaa liikkua ja syön herkkuja, jotta minulle tulisi parempi olo, mutta ovatko nämä oikeasti vain tekosyitä, joiden varjolla voin rauhassa jättää liikkumisen ja terveellisen ruokavalion pois? Osoittaako tämä, että en kykene edes itsestäni pitämään huolta?

3. Raha

Häpeän, että joudun pyytämään vanhemmiltani rahaa, koska minulla ei sitä ole (kiitos Kelan). Tiedän, että he minulle rahaa antavat, jos sitä tarvitsen, mutta mielestäni on hävettävää, että 22-vuotias ei kykene taloudellisesti itseään elättämään. Aina, kun pyydän vanhemmiltani rahaa, tunnen asiasta valtavaa häpeää, enkä haluaisi rahaa pyytää, mutta aina se ei ole mahdollisuus. Lisä häpeää tuo se, että aina välillä minulla kuitenkin jostain kummasta löytyy rahaa hakea ruokaa, koska on nälkä sen sijaan, että söisin kotona.

4. Välit kavereiden kanssa

En ole todella pitkään aikaan käynyt kunnon keskustelua kavereideni kanssa, tai edes nähnyt ketään. En vain jollain tapaa löydä tarpeeksi energiaa kavereiden kanssa keskusteluun. Tuntuu vaikealta tarttua puhelimeen ja yrittää keksiä jotain, josta puhua. Keskusteluiden ylläpito on todella vaikeaa ja yleensä ne kuivuvat nopeasti kasaan.
On myös toinen ongelma, yritän olla väkisin väärien ihmisten kaveri. Paras esimerkki on entinen tyttöystäväni, joka kauniisti ilmaisi, että plökini on paska. En ymmärrä, miksi haluan väkisin vielä hänen ystävänsä olla, vaikka hän on minua niin huonosti vuosien aikana kohdellut.

5. Yliyrittäminen.

Välillä yritän olla enemmän, kuin oikeasti olen. Parhaana (tai pahimpana) esimerkkinä tulee mieleen ”capoiluni”. Olen mukana vasta toista vuotta, miksi jo nyt kuvittelen, että voisin ”johtaa” porukkaa? Miksi en vain tyydy siihen, että jäisin tavalliseksi kannattajaksi, eli siihen rooliin, joka minulle on tarkoitettu?
Tämän ja edellisen kohdan välillä on myös yhteys. Jotenkin yritän väkisin ”kuulua porukkaan”. Haluan, että olen osa porukkaa, joka on ollut vuosia yhdessä, vaikka olen itse vasta joukkoon tullut. Monesti pohdin, nauravatko jotkut vanhoista kannattajista, kun ”capoilen” tai nappaan mukaani kannattajien liput tai vastaavaa. Olenko joillekin vain vitsi, joka roikkuu mukana?

Tässä muutama. Nyt lyö aivot niin tyhjää, että jatkan toiste.

-Janne-


Sekalaisia

Posted on

Olen viime aikoina miettinyt, miltä maailma näyttäisi, jos en olisi koskaan syntynyt. Mietin, että miten minun poissaoloni vaikuttaisi mihinkään. Jos en olisi koskaan syntynyt, muuttuisiko mikään asia huonompaan suuntaan?
Mitä enemmän olen asiaa pohtinut, sitä enemmän minulle tulee olo, että olen mitätön. Tuntuu mahdottomalta keksiä asia, joka olisi huonommin ilman minua. Jos minä en olisi koskaan syntynyt, osattaisiinko minua kaivata? Olisiko jossain tyhjiö, vai kävisikö niin, kuten itse ajattelen, että joku muu täyttäisi minun paikkani.
On paljon helpompaa keksiä asioita, jotka olisivat mahdollisesti paremmin, jos minua ei olisi. En olisi satuttanut (henkisesti)muutamaa minulle tärkeää ihmistä. En olisi aiheuttanut turhia sydänsuruja tai kyyneleitä.
Vanhemmillani olisi paljon vähemmän murheita, jos minä en täällä olisi ja heidän taloudellinen tilanteensa olisi varmasti paljon parempi.

Tästä herää kysymys, että onko tähänastisella elämälläni mitään tarkoitusta? Olenko tehnyt mitään sellaista, että voisin sanoa eläneeni?

Toinen mieleen noussut asia on se, että kenelle minä elän elämääni? Olen aina kysymässä toisten mielipidettä kaikista tekemistäni asioista ja teen yleensä niin kuin he sanovat. Jos teen aina, niinkuin muut sanovat, elänkö minä omaa elämääni vai elänkö elämää, jota kuvittelen muiden minun haluavan elää?

Tuli taas lyhyt teksti.

-Janne-


Money, money, money

Posted on

Palaan nyt ikuisuus aiheeseen jonka olen varmasti käynyt läpi jo monta kertaa, mutta joka on yhä todella ajankohtainen ja painaa mieltä. Tällä hetkellä olen autokaupassa viemässä vanhempieni autoa huoltoon. Aikani kuluksi katselin myynnissä olevia autoja ja unelmoin, että voisin jonkun niistä ostaa. On vain yksi pieni ongelma, minulla on hädin tuskin varaa tankata autoni pari kertaa. Tililläni on tällä hetkellä alle 200€. Vaikka asunkin kotona vanhempien kanssa, kertyy silti menoja. Kolme kertaa viikossa Loimaalle ja takaisin, futis ja oma perisyntini, lohtusyöminen. Yritän karkoittaa pahaa oloa syömällä kaikkea hyvää. Tämä toimii hetken, mutta taas nousee pintaan raha. Kelan tuilla ei kauheasti voi leveillä, enkä edes muista koska viimeksi olen ostanut jotain hauskaa. Jääkiekon kausikortinkin sain äitini maksamana. En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon rahatilanteeni minua hävettää. Olen aina inhonnut ihmisiä, jotka elävät vanhempiensa piikkiin ja nyt teen itse samaa! Olen monesti ajatellut, että minun täytyy pakottaa itseni töihin, jotta saisin rahaa ja voisin oikeasti elää. Haluaisin hankkia uuden auton ja oman kodin. Haluaisin olla aikuinen, mutta en siihen kykene. Joskus olen jopa pohtinut, että kirjoitan ”elämänkerran” ja lähetän sen jonnekin. Mutta kuinka moni olisi valmis maksamaa siitä, että voisi lukea toisen valitusta elämästään? Toinen ongelma tässä on se, että en osaa kirjoittaa. Tai siis en osaa kirjoittaa kirjaa. Sanoja osaa kuka tahansa pistää perätysten, mutta kirja on asia erikseen. Kuinka moni esimerkiksi tämän blogin lukijoista jaksaisi lukea yli sata sivua tälläistä tekstiä?

-Janne-


Who are you? 4

Posted on

Sain tänään fani-paidan nimmarilla, koska pelaaja oli sen kauden päättyessä ”luvannut”. Otin itse asian vitsillä, mutta yllätyin, kun sainkin paidan oikeasti! Tämä kuitenkin nosti mieleeni erään asian, joka on ennenkin mieltäni vaivannut. Olenko minä oikea kannattaja? En nyt tarkoita sitä, että kannatanko Tepsiä vai en. Kysymys on se, olenko minä kannattaja, vai fani. Moni voisi miettiä, että nehän ovat täysin sama asia, mutta mielestäni fani on sellainen, joka pitää seurasta ja kannattaja taas elää ja hengittää seuralle.
Kun nousi puhe ”pakkopaidoista” katsomossa, moni kannattaja ilmoitti, että he eivät käytä fani-paitaa. Itse kuitenkin käytän ja olen innokas niitä hankkimaan. Olenko minä kahden eniten arvostamani kannattajan silmissä oikea kannattaja, vai olenko vai fani-poika jonka annetaan roikkua mukana?

Tästä tulikin paljon lyhyempi kuin ajattelin, sillä en jaksa asiaa sen kummemmin selvittää. Toivottavasti ymmärrätte pointtini.

-Janne-


Kaveria ei jätetä!

Posted on

Tai kuten arabit sen sanoisivat, kamelia ei jätetä.

Olen huomannut, että viimeisten kuukausien aikana olen ollut todella vähän tekemisissä kavereideni kanssa. En ole nähnyt juuri ketään tai edes tekstaillut kenellekään muutamaa sanaa enemmän! Jos joku kaveri on tullut vastaan tai käymään, olen kokenut oloni todella ahdistuneeksi ja epämukavaksi. Haluaisin vain poistua tilanteesta ja jättää asian siihen. Varsinkin jos tulee puhe siitä, mitä minulle kuuluu, yritän hypätä aiheen yli mahdollisimman nopeasti toteamalla vain ”siin se menee” tai ”samaa vanhaa”. Jotenkin kaikkien näiden vuosien jälkeen masennus on minulle yhä eräänlainen ”tabu”. Mielestäni ei ole oikein aloittaa keskustelua masennuksesta ja tavallaan häpeän masennustani. Joku neropatti voisi ihmetellä, että mikä ”tabu” se on, jos siitä kokonaista blogia kirjoittaa. No, sanon sinulle vain sen, että on täysin eri asia keskustella masennuksesta kasvotusten kuin koneen kautta. Täällä blogissa minun ei tarvi kohdentaa puhettani kehenkään tai katsoa ketään silmiin. Täällä minun ei tarvi käydä vuorovaikutusta, sillä ihmiset vain lukevat blogini ja mahdollisesti jättävät kommentin, mutta koska 7000 käynnistä on vain kourallinen kommentteja tullut, en laske sitä vuorovaikutukseksi. En nyt sano, että en haluaisi kommentteja! On mukavaa nähdä, että joku on kommentoinut, mutta tarkoitan sitä, että kommenttien tasolla vuorovaikutus ei kuitenkaan mielestäni ole niin henkilökohtaista. Netissä voidaan ”piiloutua” nimimerkkien taakse, enkä minä tiedä, kuka kommentin pistää. Olen monesti kuullut yllättäviltäkin tahoilta, että he ovat blogiani lukeneet. Tavallaan olen heidän tietoonsa tuonut, mitä päässäni oikeasti liikkuu, mutta silti en ole heidän kanssaan masennuksesta keskustellut. En voisi kuvitellakaan, että aloittaisin kasvotusten keskustelun masennuksestani. Kuten jo aiemmin mainitsin, minä tietyllä tapaa häpeän masennustani. Vein eilen pomolleni jälleen uuden saikku-lapun ja halusi vajota maan sisään. Tuntuu, että siinä tilanteessa olisin alastomana. Päälle päin ei näy minkäänlaista estettä työlle, mutta silti kohta jo 300 päivää olen saikulla ollut.
Luon pienen mielikuva harjoituksen. Olen katsomassa Tepsin peliä ja tauolla joku kysyy, mitä minulle kuuluu. Simppli kysymys, eikö? Ajattele asia, kuten itse sen ajattelen. Olet katsomossa jossa on tauon aikana 20+ kannattajaa. Uskaltaisitko tai kehtaisitko sinä kertoa, että olet aivan loppuun palanut ja haluaisit vain jäädä sänkysi pohjalle makaamaan? Uskaltaisitko kertoa, kuinka paljon kaipaat sinulle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä? Uskaltaisitko kertoa, että et monen vuoden jälkeen enää jaksaisi tätä samaa paskaa? Uskaltaisitko kertoa, että koet olevasi aina ulkopuolinen? Uskaltaisitko kertoa, että mieleesi jäävät vain negatiiviset asiat? Uskaltaisitko kertoa, että kun ”capoilet”, pelkäät muiden nauravan sinua? Uskaltaisitko kertoa, että haluat kuulua porukkaan, mutta et uskalla mennä mukaan? No, miten on? Uskaltaisitko puhua vai olisitko hiljaa?

Palataan muutama sana taaksepäin ja keskustellaan siitä, kuinka en edes jaksa tekstailla kavereilleni. Tällä hetkellä minulla on oikeastaan vain yksi henkilö, jonka kanssa keskustelen aktiivisesti ja kolme henkilöä, joiden kanssa vaihdan sanan tai pari silloin tällöin. Jotenkin vain tuntuu, että kavereitani ei jaksa kiinnostaa miten minulla menee, sillä kuten sanoin, tätä samaa paskaa on jatkunut vuodesta toiseen. Kuka jaksaisi kuunnella samaa virttä niin kauan? Tuskin monikaan. Tämä on syy myös siihen, että en osaa/uskalla hankkia uusia kavereita, joille voisin keskustella. Otetaan esimerkiksi jo aiemmin mainitsemani kannattajat. Mikäli muistan oikein, en ole yhtä henkilöä lukuunottamatta keskustellut kenenkään kanssa mitään, mikä ei liittyisi Tepsiin. Joskus olen jutellut esimerkiksi tuonko liput/bandiksen/megafonin tms. mutta en ole keskustellut niinsanotusti ”niitä näitä”. Jotenkin vaan koen, että kaikki on paremmin, jos olen hiljaa ja esitän, että kaikki menee paremmin kuin oikeasti menee.

Yksi iso ongelma ”hiljaisuudessani” on se, että en vain jaksa keskustella. En jaksa kirjoittaa viestiä tai keksiä puheenaiheita. En osaa ylläpitää keskusteluja, vaan yleensä viestini jäävät vain muutamaan sanaan tai hymiöön.

Tuntuu, että pää halkeaa kaiken tämän paskan keskellä.

-Janne-


Töihin siitä!

Posted on

Tänään tuli ensimmäisen kerran mieleen ajatus, että juoksen pois hoitoneuvottelusta. Neuvottelussa ei ole mitään vikaa, omahoitajani ja mukana ollut opiskelija ovat molemmat mukavia henkilöitä, joiden kanssa on helppo puhua. Tänään kuitenkin en kokenut näin. Kyse ei ole siitä, että he olisivat tehneet jotain ”väärin”, vaan siitä, että puhuimme opiskelusta ja työstä.
Moni voisi ihmetellä, että mitä pahaa tässä aiheessa on. Minulle keskustelu töistä ja opiskelusta johtaa ajatteluun tulevaisuudesta ja se taas johtaa siihen, että alan ahdistua ja panikoida, sillä tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Pelkkä ajatus siitä, että istuisin koulussa tai tekisin kahdeksan tunnin työpäiviä saa minut panikoimaan mielessäni. En missään nimessä halua olla ns. ”sossupummi”, mutta en kykene töitä tekemään. Monelle saattaa herätä kysymys ”miksi”? Mistä johtuu, että en voi masennukseni takia töitä tehdä? Yritän asian selittää mahdollisimman hyvin, jotta käsittäisitte, miltä minusta tuntuu. Kun alan ajatella töitä tai opiskelua muistan samalla hetkellä, kuinka rankkaa elämäni on jopa näin sairauslomalla. En meinaa saada itsestäni sängystä ylös ja jopa Tepsin peleihin lähteminen on haastavaa. Onneksi olen itseni sängystä kuitenkin ylös saanut. Mutta asiaan taas. Kun ajattelen tämän hetken raskautta, en voi edes kuvitella mitä tapahtuisi, jos olisin kahdeksan tuntia töissä. Kun ajattelen sitä, tuntuu, että seinät kaatuvat päälle. Hengitykseni tihenee ja paniikki valtaa ajatukseni. En vain pystyisi tekemään töotä. Mitään fyysistä ongelmaa minulla ei ole, mutta henkinen puoli on niin valtava osa, että se voi näinkin ison miehen kaataa. Tietysti haluaisin olla terve, tehdä töitä ja asua omassa kodissani, mutta jos pääni ei kestä, miten voisin pärjätä? Tietysti voisin itseni pakottaa töihin ja sitä kautta vain pahentaa tilannetta upottamalla vähäiset voimavarani asiaan, jota en oikeasti pystyisi tekemään. On vaikeaa selittää, miksi työt tai opiskelu tuntuvat niin vaikealta ajatukselta. Tämä on asia, joka pitäisi itse kokea, jotta sen voi ymmärtää. En tietenkään toivo kenellekään muulle samoja kokemuksia, mutta jos ei ole masennusta koskaan kokenut, ei voi sanoa, että tietäisi mistä minä puhun. Masennus ei ole vain ”huono päivä” tai ”paha mieli”. Jos olet tätä blogia lukenut, olet varmasti huomannut, että masennus on todella monimuotoinen sairaus. En osaa valitettavasti ainakaan tällä hetkellä tarkemmin selittää asiaa, mutta toivottavasti ymmärtäisitte edes hiukan, miksi en voi töissä käydä tai opiskella.

-Janne-


Diippii shittii

Posted on

Yksi pahimmista masennuksen oireista on se, että en kestä virheitä. Jos teen jotain ”väärin” moitin itseäni älyttömän paljon. Toki on hyvä, että niin tekee, jos on aihettakin, mutta aina en tarvitse edes kunnolla aihetta. osaan moittia itseäni asioista, joissa en tee mitään väärää, mutta koen silti, että olen niin tehnyt. Mieleeni nousee kaksi hyvää esimerkkiä.

Ensimmäinen asia, joka mieleeni tulee on edellisessä tekstissäni kertoma numero jupakka. Miksi moitin itseäni siitä, että hyvää ajatellen annoin toiselle numeroni? Miksi teen siitä ongelman? Mitä pahaa pelkässä numeron antamisessa on? Miksi minää siis murehdin maanantaita ja minun ja hänen kohtaamistaan? Miksi en vain tyydy ajattelemaan, että en ole tehnyt mitään pahaa tai väärää? Luon itselleni tyhjästä paniikin aiheesta, jossa ei ole mitään pahaa!

Toinen ongelma vaivaa kuitenkin enemmän ja minulle se aihe on kova paikka. Puhun nimittäin kannattajista. Tai no, jos tarkkoja ollaan, puhun minusta kannattajana. Vaikka olen kannattajien mukana ollut nyt vuoden koen, että olen silti jotenkin ulkopuolinen. Eilenkin kysyin eräältä kannattajalta, olenko minä hänen mielestään liian paljon mukana kannattajien toiminnassa. Ajattelen jatkuvasti, että vapaaehtoisuus kaikkiin kannattajien asioihin olisi jotenkin huono asia. Tai siis, ajattelen, että juuri minun osallistumiseni olisi huono juttu. Monesti olen pohtinut, olenko ottanut liian isoa roolia kannattajien keskuudessa. En ole mennyt muiden joukkoon vastaamaan huutoihin, vaan olen varsinkin jääkiekon puolella ollut niitä aloittamassa. Miksi minä jo ensimmäisenä vuotena otin sellaisen roolin itselleni? Miksi en jättänyt sitä tehtävää vanhemmille ja kokeneemmille kannattajille? Jotenkin onnistun ajattelemaan, että olen mukana vain siksi, että minua ei kehdata potkia ulos. Miksi ajattelen näin? Miksi koen, että en ole ”oikea” kannattaja, vaikka kotona on nurkat täynnä erilaisia kannattajien tavaroita? Miksi koen, että en kuulu joukkoon vain siksi, että olen uusi? Miten ns. ”vanhat” kannattajat ovat sitten mukaan tulleet? Hekin ovat aikoinaan olleet kaltaisiani ”uusia” kasvoja. Jotenkin en osaa asettaa itseäni samaan asemaan kuin muut kannattajat. Koen, että olen jollain tapaa hiedän alapuolellaan. Koen, että kaikesta kokemastani huolimatta en ole ”oikea” kannattaja, vaan henkilö, jonka annetaan roikkua mukana.
Tämä luo myös erään toisen ongelman. Kun olen mukana tekemässä kannattajien juttuja, ovat ”virheet” minulle todella raskaita. Esimerkiksi erään vierasreissun keskusteluun sanoin, että jos bussiin ei saada tarpeeksi porukkaa, voin tarvittaessa olla kuski. Ajatukseni oli hyvä, mutta itsetuntoni ja ajatukseni hyvästä teosta murtuivat erään kannattajan kommentoidessa, että ”hyvä tietää, johan tossa on pikku-bussillinen porukkaa”. Tämä lause sai minut tuntemaan itseni mitättömäksi pyrkyriksi. Kuten jo mainitsin, koen, että en ole ”oikea” kannattaja. Teen kuitenkin kaikkeni, että näin olisi, mutta samalla en voi olla pohtimatta, että mitä jos juuri sen takia en ole ”oikea” kannattaja? Mitä jos muut eivät katso hyvällä sitä, että olen aina osallistumassa kaikkeen mahdolliseen kannattajiin liittyvään asiaan? Tuntuu, että yritän olla enemmän kuin olen tai tulen olemaan. Mitä jos minä en todella kuulu porukkaan, vaan kuten sanoin, minun annetaan vaan roikkua mukana? Mitä jos asia, josta olen kaikkein ylpein, onkin vain harhakuvaa jonka olen itse itselleni luonut? Mitä jos en olekaan kannattaja?

-Janne-

PS. 2000 kävijää täynnä, valtava kiitos kaikille!


Vastauksia ja paniikkia

Posted on

– Mitkä asiat saavat sinut hyvälle tuulelle?
Hyvälle tuulelle minut saa lähinnä kannattajien seura. Toki osaan nauraa erilaisille asioille, mutta oikeastaan vain kannattajien seurassa olen onnellinen.

-Mistä asioista olet kiitollinen?
Olen kiitollinen perheestäni, siitä, että pääsin kannattajien mukaan ja ystävistäni.

-Onko sinulla jokin ammatti, jos mikä? Oletko valmis palaamaan takaisin vanhaan työhösi, kun jonain päivänä tilanne on hyvässä hoitotasapainossa?
Viimeisin (nykyinen) työpaikkani on putkimiehenä paikallisessa yrityksessä. Tällä hetkellä pelkkä ajatus töistä ahdistaa niin paljon, että en osaa ajatella tulevaa.

– Harrastatko jotain liikuntaa/ kuntoa kohottavaa aktiviteettia?
En. Jo pelkkä sängystä nouseminen on välillä todella vaikeaa, sillä en vain pysty.

– Miten hyvin koet tuntevasi itsesi?
En ole varma. Mitä enemmän mietin asioitani, sitä huonommin koen itseni tuntevan.

-Miten olet saanut ajan kulumaan nyt kun tps:n lätkäkausi loppui ja jalkkiskausi vasta alkoi? Mitä teet päivät?
Olen maanantaista keskiviikkoon ollut Loimaalla psyk. polin päiväyksikössä. Siellä saan vertaistukea ja teen terapeuttisia asioita, kuten maalaamista ja rentoutusta.

Sitten esiin pieni paniikin aihe. Annoin eilen numeroni eräälle tytölle, koska ajattelin, että hänen kanssaan olisi kiva jutella. Olin numeron antamista miettinyt jo pitkään, mutta en onnistunut kasaamaan siihen vaadittavaa rohkeutta joten se jäi ja jäi, kunnes sain lopulta kerättyä tarpeeksi rohkeutta. Kirjoitin numeron pienelle lapulle. Olin jo unohtamassa koko idean, kunnes sain itseni ”pakotettua” numeron antamaan. Kutsuin häntä nimeltä, annoin numeron ja mumisin hermostuneena, että jos hän haluaisi, niin viestiä voi pistää.
Minua alkoi kuitenkin heti asia kaduttaa. Mitä jos hän ei halunnutkaan numeroani? Mitä jos hän kokee sen ahdistavana tai tungettelevana? Entä millaiset välit meillä on, kun maanantaina näemme.

PANIIKKI!

-Janne-


Story of my depression

Posted on

Pyynnöstä kerron tarinani masennuksesta alusta tähän hetkeen asti. Tekstissä mainitsemani asiat ovat todellisia, mutta yksityisyyden nimissä en kerro henkilöiden nimiä, vaan käytän keksittyjä nimiä.

1. Luku: Origo

Origo, nollapiste, kohta josta kaikki alkaa. Myös masennuksessa on sellainen. Kohta, josta voit ajatella ensimmäisen alamäen alkaneen. Kaikille ei ole selvää, milloin se oli, mutta silti sen on olemassa. Kaikella on aina alkunsa, joskus vaan ei tiedetä milloin se hetki tai kohta on. Omalta kohdaltani en ole täysin varma siitä, mikä on masennukseni origo, mutta omat epäilykseni minulla on. Mieleeni nousee kaksi tapahtumaa, joiden tiedän mielialaani laskeneen. Uskon, että ensimmäinen tuuppaus kohti pudotusta tapahtui ollessani isäni kanssa paikallisella huoltoasemalla kahvilla.
Istuin pöydän vieressä välillä hörppien limsa-pullostani ja kuuntelin muiden keskustelua. Aiheet pomppivat kuin sammakot, ensin juteltiin yhtä ja sitten taas toista. Normaalia kahvipöytään kuuluvaa keskustelua siis. Yhtäkkiä isäni puhelin soi. Hän keskusteli hetken, enkä sen kummemmin kuunnellut, mitä hän puhui. Pian hänen ilmeensä ja äänensä muuttuivat vakaviksi. Tajusin välittömästi, että nyt jotain oli pielessä. Keskittymiseni pomppasi välittömästi siihen puheluun ja hänen ilmeisiinsä. Tunsin, kuinka huoli valtasi mieleni ajatellessani, että nyt jollekin läheiselleni on tapahtunut jotain. Isäni laski puhelimensa alas ja katsoi suoraan silmiini. Sitten hän sanoi suoraan, mitä puhelussa oli sanottu. ”Joukolle (kummisedälleni, jolla oli harvinainen sairaus) on annettu elinaikaa muutama päivä.”. Tuntui, että koko maailmani olisi pysähtynyt niihin sanoihin. Lähes samalla sekunnilla nousin pöydästä ylös, pistin kypäräni päähän ja hyppäsin mönkijäni selkään. Tunsin, kuinka sisälleni muodostui tyhjyys. Aivan kuin sisälleni olisi ilmestynyt musta-aukko, joka imee itseensä kaiken. Tuntui, että luhistun kasaan.
Ei, se ei voi pitää paikkansa. Ei se voi olla totta, hetki sitten oli sanottu, että kaikki näyttää hyvältä! Kyyneleitä pidätellen ajoin kotiin. En tiennyt mitä tehdä, tai miten päin olla. Jouko ei ollut minulle vain kummisetä, hän oli kuin veli tai ”toinen isä”. Hän sai minut aina hymyilemään hauskoilla jutuillaan ja oli aina mukavaa nähdä hänen kaartavan autollaan pihaamme. Ei, ei, ei! Ei se voi olla totta, että niin ei enää käy. EI!

Kotiin päästyäni astelin kyyneleet silmissä sisälle. Äitini huomasi heti, että jotain oli pielessä. Ääni väristen kerroin kerroin hänelle, mitä olin kuullut. Hän oli yhtä järkyttynyt kuin minä.
Myöhemmin vanhempani kysyivät haluaisinko käydä vielä kerran katsomassa kummisetääni. Olin niin järkyttynyt uutisesta että en tiennyt mitä sanoa. Olisin voinut käydä katsomassa vaikka viikkoa aiemmin, kun kaikki vielä näytti hyvältä. Ajattelin kuitenkin, että antaa hänen rauhassa toipua. Ajattelin, että näkisin hänet jälleen sitten, kun hän palaisi sairaalasta kotiin. Ajattelin aina, että kaikki menee lopulta hyvin ja hän on pian taas entistä ehompi. Nyt en tiennyt, mitä tehdä.
Koska en osannut vastata mitään, vanhemmat päättivät puolestani. Heidän mielestään olisi parempi, jos viimeinen (ulkoinen) muistoni hänestä olisi sellainen, jossa hän ei olisi kiinni koneissa. Näin jälkikäteen ajateltuna olen iloinen, että näin kävi. Nyt voin aina ajatella häntä sellaisena, kun hän terveenä oli. Iloisena ja energisenä, terveenä miehenä. Sellaisena, kuin hän oikeasti oli.

Lopulta koitti se päivä, joka jokaiselle tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan, hautajaiset.
Vanhempani kysyivät haluaisinko ostaa kukkakimpun Joukon hautajaisiin. En vieläkään osannut tilannetta käsitellä, joten vastasin vain ”en tiedä”. Koska en osannut vastata mitään, jäi se väliin. Pelkäsin, että romahdan ja alan itkemään, kun menen viemään kimpun ja luen siihen liitetyn tekstin.
Itse kirkosta en muista juuri mitään. En muista, millainen keli oli tai oliko kuuma vai kylmä. Muistan, että adresseja luettiin ja kukkia pistettiin haudalle. Muistan, kuinka katsoin, kuinka arkku vajosi maahan ja pappi lausui viimeiset sanat. En halunnut käsitellä tilannetta vieläkään, vaan yritin torjua tilanteen, vaikka tiesin, että se oli turhaa. Parhaiten mieleeni on jäänyt hetket hänen muistotilaisuudestaan nuortentalolla. Muistan, kuinka muiden kertoessa tarinoita Joukosta, olin vähällä purskahtaa nauruun. Mieleeni nousi ajatuksia kaikista hauskoista hetkistä, jotka olen hänen kanssaan kokenut. Muistin, kuinka hän kerran juoksi pihallemme ja nappasi katuharjan käteensä. Ihmettelimme kaikki sitä, että miksi hän harjaa pihaamme ennen kuin ajaa autonsa sinne. Kun auto oli lopulta pihalle saatu hän totesi, että hän oli juuri pessyt auton, eikä halunnut, että se heti likastuisi. Toinen mieleeni noussut muisto oli se, että kerran hän juoksi nopeasti sisälle ja pyysi kippoa jossa on vettä. Ihmettelimme, mikä hätä hänellä on ja katsoimme, kuinka hän juoksi vesikippo kädessä pois. Pian hän palasi kipon kanssa nauraen, että postilaatikoiden vieressä olleita kukkia ei oltu kasteltu.
Yrittäessäni peitellä nauruani vieressä oleva perheeni katsoi minuun ihmetellen, mille minä hymyilen. Kerroin heille ajatuksistani ja hekin alkoivat muistella samoja hauskoja hetkiä hänen seurassaan. Miten niin surullisella hetkellä voi tulla mieleen niin hauskoja asioita? Olen kuitenkin iloinen siitä, että muistan hänet nimenomaan näistä hyvistä hetkistä. Uskon, että meillä kaikilla on se toive, että meidät muistettaisiin juuri niistä hetkistä, jolloin olemme olleet yhdessä onnellisia.
Olen käynyt Joukon haudalla kaksi kertaa hautajaisten jälkeen. Ensimmäinen käynti oli minulle henkisesti kova paikka. Kun viimeinkin sain itseni paikalle, oli olo yllättävän helpottunut. Tajusin, että vaikka en Joukoa enää koskaan näe, hän on aina muistoissani. Tämä kuulostaa kliseeltä, mutta ajattelen oikeasti noin. Koska hän on poissa, mielestäni vain sillä on väliä, mitä itse hänestä ajattelen. Niin kauan kuin minä muistan hänet iloisena ja hauskana miehenä, jonka seurasta nautin, on kaikki hyvin.

2. Luku: Kohti parempaa

Peruskoulun päätyttyä alkoi jännitys siitä, mihin päätyisin opiskelemaan. Olimme yhdeksännellä luokalla tehneet yhteishaun kuten kaikki muutkin ikäisemme. Vaihtoehtoja olin pistänyt pakolliset viisi, mutta todellisuudessa minulla oli kaksi vaihtoehtoa, joko paikallinen lukio tai sosiaali- ja terveysala Turussa. Sote-alan koulusta tuli kevään aikana ilmoitus, että olin päässyt pääsykokeisiin. Vietin siis kokonaisen päivän Turussa tehden erilaisia testejä ja vastailin erilaisiin kysymyksiin siitä, miksi minä ansaitsisin opiskelupaikan. Ulkona oli upea kesäpäivä, joten vähän harmitti istua koko päivä sisällä papereihin kirjoitellen. Pakko se kuitenkin oli tehdä, jotta saisin haluamani opiskelupaikan. Pääsykokeet olivat mielestäni menneet melko hyvin, joten odotukset olivat korkealla. Tiesin varmuudella, että jos on pääsisi Turkuun olisi minulle paikka lukiossa. Kun lopulta tuli päivä, jolloin opiskelupaikat selvisivät, oli tulos minulle mieluinen. Pääsin ensimmäiseksi valittuun linjaan ja siirryin Turkuun opiskelemaan sosiaali- ja terveysalaa. Olin hakuvaiheessa pistänyt X:n kohtaan, jossa kysyttiin kaksoistutkinnosta, joten päädyin KT-luokalle. Syksyllä selvitin, millä bussilla kouluun pääsee ja aloin tarkastella aikatauluja siitä, miten bussit kulkevat. Koska olen kotoisin pienestä paikkakunnasta, vei se oman aikansa, mutta kuitenkin sopivan vuoron löysin. Kun lopulta tuli se päivä, jolloin koulut alkavat, oli pieni jännitys noussut pintaan. En tiennyt lainkaan, minne minun piti mennä tai millainen uusi luokkani on. Pienen etsimisen jälkeen löysin oikean luokan ja näin ensimmäisen kerran uuden luokkani. Kuten arvata saattaa, luokka oli alaan nähden totutusti naisvaltainen, luokassa oli minun lisäkseni vain yksi poika. En kokenut sitä mitenkään hankalaksi, sillä minua ei ole koskaan vaivannut se, onko kaverinani tyttö vai poika. Jos joku on ystäväni, mitä väliä hänen sukupuolellaan on? Aloin heti kaveeraamaan luokan toisen pojan kanssa, koska siitä oli helpointa aloittaa. Tulimmekin nopeasti toimeen keskenämme ja pikkuhiljaa aloin tutustua myös muihin luokkalaisiimme. Pian olinkin kaikkien kanssa sellaisissa väleissä, että saatoin heidän kanssaan olla rauhallisin mielin. Lopulta päädyin omaan pieneen porukkaan, jonka kanssa vietin välitunnit ja ruokatauot. Tai jos tarkkoja ollaan, kuuluin kahteen eri ryhmään. Toisessa oli kaksi tyttöä ja luokan toinen poika ja toisessa taas neljä tyttöä, jotka nopeasti jo kutsuivat toisiaan lempinimillä. Luokan ilmapiiri oli todella rento ja kaikki olivat ystävällisiä. Jos odottelin tunnin alkua luokan oven edessä ja paikalla oli luokkalaiseni, saatoin muuten vain jutella hänen kanssaan.
Uusien kavereiden avuilla opin nopeasti etsimään oikeat bussivuorot, joilla pääsin kouluun kulkemaan. Tiesin toki yhden vuoron, jolla kouluun pääsi, mutta heidän avullaan opin muutaman muun linjan jolla kouluun pääsi. Emme viettäneet aikaa vain koulussa, vaan välillä menimme esimerkiksi Subiin syömään kesken koulupäivän ja eräänkin kerran huomasimme, että ruokailussamme oli kulunut niin paljon aikaa, että tunti oli jo alkanut kun me olimme vielä syömässä! Mietimme hetken, mitä tekisimme ja päädyimme siihen, että jätämme koko tunnin väliin. Kehitimme ”ovelan” juonen, että olimme lähteneet koulun ulkopuolelle syömään, koska emme ruuasta pitäneet (tämä kohta on vielä totta) ja yllättäen autostamme oli akku loppunut kesken matkan. Tämän harmillisen vian takia meidän piti odottaa, että saamme apuvirtaa ystäväni isältä ja siksi olimme poissa. Opettaja tuskin uskoi tätä, mutta häntä ei todennäköisesti asia sen kummemmin vaivannut, sillä emme saaneet minkäänlaista huomautusta tai mitään sanomista poissaolostamme. Hän vain totesi meille, että ottaisimme selville, mitä läksyä oli annettu seuraavaksi tunniksi. Luokkatovereiden lisäksi tutustuin vanhojen kavereiden kautta myös muutamaan rinnakkaisella luokalla olevaan opiskelijaan. Koulun merkittävin ystävyyssuhde syntyi kuitenkin yllättävästä paikasta. Tämä ystävä on oikeastaan ainoa, jonka kanssa olen vielä tekemisissä. Yllättävää tästä tekee se, että kyseessä oli opettajani! Tuntuu hassulta ajatella, että olin ystävystynyt opettajani kanssa! Tuntui, että elämä lähti rullaamaan taas eteenpäin pienen alamäen jälkeen.

Luku 3: Pilvet kerääntyvät

Turun päässä asiat sujuivatkin hyvin, mutta kotona päin alkoivat asiat mennä pieleen. Tunnustin eräälle hyvälle ystävälleni, että olin ihastunut häneen jo kauan sitten. Viihdyin hänen seurassaan todella hyvin ja keskustelimme todella paljon aiheesta kuin aiheesta. Yksinäisenä heräsi ajatus, että mitä jos hän ei olisikaan ”vain” kaveri. Ajattelin, että hänen kanssaan olisin mielelläni paljon enemmänkin. Tilanteesta ongelmallisen teki se, että olin aiemmin keskustellut hänen kanssaan siitä, että hän oli ihastunut erääseen kaveriini. Koska hän oli ystäväni, pyrin parhaani mukaan auttamaan häntä. Olin heti valmis pistämään ystäväni onnen omani edelle. Kaverin puolesta olen valmis tekemään paljon. Samalla kun itse olin häneen ihastunut, tein parhaani, jotta hän voisi aloittaa suhteen ystäväni kanssa. Heidän välillään kuitenkaan ei tapahtunut mitään, joten ajattelin kokeilla onneani. Asiat eivät menneet toivomallani tavalla, sillä hän sanoi, että hän haluaisi pysyä vain ystävinä. Tyydyin hänen vastaukseensa, sillä minulle tärkeintä oli se, että olisimme tekemisissä keskenämme. Tiedän, että jos toisella ei ole tunteita minua kohtaan, kannattaa asia jättää siihen. Jos toisella ei ole tunteita minua kohtaan, en voi ”pakottaa” häntä tuntemaan jotain, mitä hän ei tunne. Kuten arvata saattaa, asiat eivät olleet niin yksinkertaisia. Välimme muuttuivat melko kiusallisiksi. Paluuta siihen vanhaan ystävyyteen ei enää ollut, vaikka aluksi niin toivoimme. Minä yritin totutella ajatukseen, että olemme vain ystäviä ja hän taas joutui totuttelemaan ajatukseen, että minä haluaisin enemmänkin. Pikkuhiljaa juttelimme aina vain vähemmän ja vähemmän ja keskustelun aiheet alkoivat olemaan sellaista ”yleistä” tasoa. Keskusteluja, joita voi käydä kenen tahansa kanssa. Kaikki tämä johti lopulta siihen, että hän sanoi eräänä päivänä asian, joka tyrkkäsi minut lopullisesti reunan yli. Hän sanoi, että koska hänellä oli henkilökohtaisia ongelmia, hänen piti karsia ystävyyssuhteita. Koska olimme tunteneet lyhyen ajan, oli minun nimeni karsittavien listan kärkipäässä. Hän sanoi, että hänen mielestään meidän ei kannata enää olla tekemisissä keskenämme. Tämä oli minulle musertava isku. Hän oli ollut yksi parhaita ystäviäni jo pitkään ja nyt olin menettämässä hänet. Yritin tehdä kaikkeni, jotta voisimme olla vielä ystäviä. Tämä toi kuitenkin mukanaan uusia ongelmia, sillä jotkut yhteisistä ystävistämme olivat sitä mieltä, että minun olisi pitänyt päästää jo aiemmin irti. He eivät pitäneet siitä, että pyysin heitä puhumaan hänelle puolestani. Olisin vain halunnut pyytää anteeksi tunteitani ja sitä, että tuhosin ystävyytemme. Koska hän merkkasi minulle todella paljon ja koska olimme olleet niin hyvissä väleissä, en halunnut päästää irti. Halusin, että asiat olisivat niin hyvin kuin ne olivat aikaisemmin olleet. Koska minulla oli vain muutama ystävä, oli hänen ”menettäminen” todella kova paikka. Lopulta paras kaverini totesi, että ehkä minun kannattasi kiinni roikkumisen sijaan antaa olla. Tässä kohtaa ymmärsin itsekin, että minun täytyi lopettaa. Silmät kosteina yritin pakottaa itseni hyväksymään ajatuksen, että kaikki oli ohi. Tuntui, että olin yksin.
Viimeistään tässä kohtaa masennukseni todella alkoi. Tuntui, että olin todella yksin.

Luku 4: Psykologille

Tämän luvun piti alunperin käsitellä elämäni parhaimpia hetkiä, mutta asiaan liittyvien henkilöiden pyynnöstä jätän sen kirjoittamatta. Teille, jotka ette minua tunne, pahoittelut siitä, että nyt tapahtuu sekalaista pomppimista. Nyt ajattelin hypätä siihen hetkeen, kun ensimmäisen kerran mainittiin sana masennus.

Olin jo jonkin aikaa keskustellut erään ystäväni kanssa huonosta olostani. Hän jaksoi kuunnella minua päivästä toiseen ja tuki parhaansa mukaan. Lopulta kuitenkin tulimme yhdessä siihen tulokseen, että Sirpan (nimi muutettu, kts alku) apu ei ole tarpeeksi. Hän toki korosti, että hän on aina valmis kuuntelemaan minua, jos haluan puhua. Hän nosti esiin asian, jonka olimme molemmat jo pitkään tienneet, minun piti ottaa yhteyttä lääkäriin.
Kun viimein sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta ajan varaamiseen oli oloni outo. En tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan. Astellessani odotusaulaan minua suorastaan pelotti. Mitä jos lääkäri ei ota oireitani vakavasti? Mitä jos hän toteaa, että olen täysin terve? Kun lääkäri kutsui minut huoneeseensa en olisi ihmetellyt, jos pulssini olisi ollut taivaissa. Ujosti toin esille asiani ja kerroin mitä päässäni liikkui. Lääkäri kuunteli minua ymmärtäväisesti ja antoi minulle BDI-testin, jolla tarkastellaan masennusta. Nopean pisteiden laskun jälkeen lääkäri totesi, että olin saanut pisteet, joiden mukaan minulla olisi keskivaikea/vaikea masennus. Aloimme heti keskustella tulevasta hoidostani ja varasimme ajan ensimmäiselle psykologilleni. Tämä loi mieleeni uuden paniikin, miten kertoisin perheelleni ja koska?
Lopulta koitti ensimmäinen käyntini psykologilla. En muista siitä suoraan sanottuna juuri mitään, joten hyppään sen yli. Kyllä kaikilla on varmaan jonkinlainen käsitys siitä, mitä psykologit tekevät.
Hyppään suoraan kohtaan, jossa perheeni sai tietää masennuksestani. Koska en uskaltanut/kehdannut asiasta suoraan puhua, annoin äidilleni lääkäriltä saamani lapun, jossa kerrottiin masennuksestani. Jokainen voi itse kuvitella äitini reaktion. Miltä sinusta itsestäsi tuntuisi, jos kuulisit, että oma lapsesi tai veljesi sairastaa masennusta? Miten voisit käsittää sen, jos ulkoapäin kaikki näyttäisi hyvältä? Ongelmani oli suurelta osin juuri siinä, että masennukseni ei näkynyt päällepäin. Ulkoa olin iloinen ja pirteä, mutta samalla kärsin omasta sisäisestä helvetistäni.
Vanhempani ymmärsivät, että en halua asiasta kasvotusten jutella, joten hoidimme kommunikoinnin viestien kautta. Kävin äitini kanssa pitkiä keskusteluja siitä, miten minulla menee ja miten pitkään tätä on jatkunut. Psykologin kanssa aloimme pikkuhiljaa tutkia masennustani ja mietimme sopivaa hoitoa. Lääkärin määräyksestä aloitin myös lääkityksen. Tästä se lähtee, ajattelin.

Jatkan kertomusta toisessa tekstissä, jos porukka näyttää, että kiinnostaa!
Niin ja kyselkää jos haluatte!!

-Janne-


Tien päällä

Posted on

Kirjoitetaan vaihteeksi jotain ihan erilaista.

Kun keväällä kuulin, että kannattajat ovat järjestämässä reissun Ouluun, mielessäni kävi ajatus, että onko siinä mitään järkeä. Lähtö oli lauantaina kello 04:30 ja itse olin jo kahdeksasta asti ollut bussia odottamassa. Ajatukseni oli yhä sama, onko tässä mitään järkeä?

Nyt sunnuntaina voin sanoa, että ei. Tässä ei ole mitään järkeä ja juuri siksi tämä on yksi elämäni parhaista kokemuksista. Vaikka on ollut pitkä matka bussissa, peli ei ollut hyvää ja rahaa on palanut on tästä reissusta loistavat fiilikset! En muista, koska viimeksi olen näin paljon nauranut. Nyt odottelen bussia takaisin kotiin päin ja olen varma, että meno ei huonommaksi muutu. Voisin sanoa, että jos olet joskus ajatellut lähteväsi kannattajien reissulle, lähde! Olen itse muutamalla ollut ja kaikki ovat olleet elämäni parhaita päiviä! On huumoria, naurua, loistavaa seuraa ja päättömiä ideoita. Mitä muuta loistava reissu voisi tarvita? Jos mieleesi nousee kysymys, onko tässä mitään järkeä, sitä suuremmalla syyllä kannattaa ilmoittautua! Parhaat jutut tapahtuvat vieraissa paikoissa! Jos en olisi tähän reissuun lähtenyt, en tietäisi esimerkiksi mikä yhdistää oluen, aurauskepin js kuti-paperin.

-Janne-

Ps. Jos kannattajat lukevat tätä, niin valtava kiitos kaikille tästä kokemuksesta!


Who are you? 3

Posted on

Teksti kirjoitettu aikavälillä 02:00-03:30 eli se selittää paljon. Tätä tekstiä tulee nyt kuin sinappia sateella.
Olen kahdessa aiemmassa teksteissäni puhunut paljon rajoista, mutta en ole niitä sen kummemmin selittänyt. Mielestäni tämä aihe ansaitsee oman tekstinsä.

Kaikilla on omat rajansa, kuten kuuluukin olla. Joillain raja menee tässä ja joillain tuolla. En ole varma, ovatko rajat asioita, jotka asetamme itse, vai ovatko rajat se, mihin meidät on kasvatettu?
Omasta mielestäni asia menee niin, että rajat ovat muiden aikaansaannosta, mutta koemme silti, että olemme itse ne asettaneet. Perustelen nyt hieman mielipidettäni.
Kaikki ovat varmasti lapsena saaneet erilaisia rajoja. Piti tulla ajoissa kotiin, harjata hampaat, mennä ajoissa nukkumaan jne. Tämä ei jää kuitenkaan vaan lapsen tasolle, vaan rajat jatkuvat koko elämän ajan muiden asettamana. Hyviä esimerkkejä ovat esimerkiksi ikärajat. Mopoa tai autoa ei saa ajaa ennen kuin on siihen vaadittava kortti. Tähän on suurimmalle osalle asetettu raja, jos ei ole korttia, et aja. Okei, joku varmasti mietti, että olen minä joskus ajanut mopolla tai autolla ilman korttia. Okei, olet niin tehnyt, mitä siitä? Se ei tarkoita, että sinulle ei olisi rajoja asetettu. Vanhempasi vain ovat venyttäneet rajoja ja antaneet sinun ajaa. Mutta entä jos olet ajanut salaa? Asetatko sitten itse rajasi? Oma mielipiteeni on ei. Sinä vain luot itsellesi illuusion omien rajojen asettamisesta, vaikka todellisuudessa vanhempasi ovat tälläkin kertaa asettaneet rajat. He ovat antaneet sinulle kasvatuksen, jonka mukaan sinä toimit. Joku saattaa olla asiasta eri mieltä ja saa minun puolestani myös olla, jos niin haluaa. Mutta mieti tätä, mikä on viimeisin tekosi, johon eivät liittyisi ulkopuolisten asettamat rajat? Mitä enemmän asiaa pohdit, sitä paremmin alat huomaamaan, että oikeastaan kaikki liittyy siihen, millaiset vanhemmat sinulla on. Toiset asettavat lapsilleen tiukan kurin ja lapset noudattavat sitä orjallisesti. Toiset ovat asettavinaan tiukkoja rajoja, mutta todellisuudessa rajat olevat todella venyvät. Toiset taas asettavat rajat niin kauas, että tulee tunne, että niitä ei ole.

Pyydän nyt sinua tekemään pienen ajatusleikin. Jos esimerkiksi menet baariin juomaan mieti, miksi ilta päättyi niinkuin päättyi. Miksi et esimerkiksi ajanut kännissä kotiin? Miksi et hypännyt vieraan naisen matkaan? Mieti, kuinka oma kasvatuksesi on vaikuttanut lopputulokseen. Alat varmasti huomaamaan, että iso osa elämäsi valinnoista johtuu todellisuudessa saamastasi kasvatuksesta ja siitä, millaiset rajat vanhempasi ovat asettaneet. Puhutaan aina vapaasta tahdosta, mutta jos elämämme pohjautuu toisilta saatuun muottiin, voiko todella sanoa, että päättää itse omista asioistaan?

Jos et ole vakuuttunut ajatuksestani, pohdi tätä. Jos saisit lapsen, asettaisitko itse hänelle rajat, joiden mukaan haluat hänen elävän? Yleensä tämä tehdään vain siksi, että halutaan pitää huolta itselle rakkaasta henkilöstä, mutta silti, sinä asetat lapsellesi rajat, joihin hänen elämänsä tulee pohjautumaan.

-Janne-

Ps. Voi toki olla, että tämä kaikki on vain väsyneiden aivojen luomaa harhakuvaa. Mieti sitä.


Who are you? 2

Posted on

Jatketaan siitä, mihin jäätiin.

Olen tällä viikolla seurannut jalkapallon mestarienliigaa ja mieleeni on noussut kysymys, miksi?
En nyt tarkoita, että ihmettelisin sitä, että seuraan jalkapalloa, vaan sitä, että minä kannustan joukkuetta! Omaksi suosikikseni on tullut Bayern München. Tässä kohtaa mieleeni nousee kysymys, joka on vaivannut minua MM-kisoista asti, miksi minä kannustin Saksaa? Kannustinko Saksaa vain siksi, että se pelasi hyvin, vai kannustinko Saksaa koska pidin sen pelistä? Olen koko elämäni ajan inhonnut ihmisiä, jotka ”fanittavat” joukkuetta siksi, että se voittaa. Mielestäni aito kannattaja on sellainen, joka kantaa joukkueen värejä huolimatta siitä, miten kentällä menee. Oikea kannattaja kannustaa silloinkin, kun sille eniten on tarvetta. Olisinko minä koskaan alkanut kannattamaan BM:ia tai Saksaa, jos joukkueet olisivat pelanneet huonosti? Olenko ensin löytänyt joukkueesta hyviä asioita ja alkanut vasta sitten kannustamaan, vai olenko ensin valinnut joukkueen ja sitten vain etsinyt joukkueesta asioita, joista voisin pitää? Mitä jos minä olenkin kannattajan sijaan pelkkä ”glory hunter”? Olenko minä oikeasti henkilö, joka kannustaa joukkuetta vain siksi että se pärjää? Mitä jos pidänkin oikeasti joukkueista enkä tuloksesta? Miten voin todistaa, että minä kannatan seuraa siksi, että pidän siitä, enkä vain siksi, että se pärjää. Kotimaassa valinta oli todella helppo, sillä koskaan ole ajatellut, että jotain muuta joukkuetta kannustaisin. Koska olen mustavalkoinen, valintani oli automaattisesti TPS. Tästä asiasta tuskin kukaan tekee numeroa, sillä asia on kohdallani niin itsestäänselvyys. Mutta mitä sitten kun mennään ulkomaille? Mikä saa minut kannattamaan jotain tiettyä joukkuetta, johon minulla ei ole koskaan ollut tunnesidettä millään tasolla? Vaikka itse haluan uskoa, että minä en pompi mestarien mukana, vaan kannustan joukkuetta kävi miten kävi, olen silti epävarma. Miten minä voin todistaa, että kannustan joukkuetta enkä mestaruutta? Heikkoa joukkuetta on helppo kannustaa, sillä kukaan ei tule väittämään, että pompit suosikkien mukana, mutta jos kertoisin ihmisille, että olen vasta hetken seurannut jalkapalloa ja kannustan Saksaa, kuinka moni miettisi motiivejani? Kuinka moni ajattelisi, että olen ”glory hunter”?
Itse koen, että kannustan joukkueita vain siksi, että heidän pelityylinsä miellyttää minua. Peli pidetään simppelinä, eikä itketä tuomareille, jos joku koskee. Sellaista peliä, josta minä nautin.

Jalkapallon mukana on tullut eräs asia, joka on saanut minut miettimään, kuka minä oikeasti olen. Minut on kasvatettu perheessä, jossa seurattiin vain jääkiekkoa ja ajatusmaailma oli, että jalkapallo on syvältä. Vuosien mittaan tietysti omaksi ajatuksekseni muodostui tietysti juuri tämä. Koin, että lätkä on numero yksi ja futis on syvältä. Jalkapallon vihaaminen pysyi minussa todella pitkään, mutta täysi-ikäisyyden kynnyksellä aloin pikkuhiljaa seurata jalkapalloa aina vain enemmän ja enemmän. Lopulta lyösin itseni Kupittaalta kausikortti taskussani. Nyt, jääkiekon mm-kisojen aikana olen huomannut, että olen todella vähän pelejä seurannut, olen katsonut vain yhden Suomen pelin kokonaan. Tuntuu, että jääkiekkoa tuputetaan joka puolelta niin paljon, että siitä on kadonnut se tietty hohto, joka siinä joskus oli.
Nyt mieleeni on noussut ajatus, että seurasinko kaikki ne vuodet jääkiekkoa siksi, että itse siitä pidin, vai siksi, että minut kasvatettiin siihen. Olenko ”sortunut” paineen alla ja tehnyt asioita, joista toiset pitävät vain siksi, että haluan kuulua joukkoon? Mikä minä olen?

Hypätään nyt hetkeksi takaisin ensimmäiseen osaan, jossa kävin läpi ”hoiva”-viettiäni. Mieleeni on noussut ajatus, jonka tavallaan kävin läpi jo, mutta haluan silti sitä pohtia.
Lähes aina, kun kaverini ilmoittaa menevänsä baariin tai bileisiin yms. kirjoitan hänelle yleensä viestin ”Pidä huolta itsestäsi:)”. Ele on toki hyvä, mutta missä menee raja? Missä vaiheessa ajatus toisen huolenpidosta menee oudoksi? Mielestäni se ei ole normaalia, että en välillä meinaa saada unta, koska murehdin pärjääkö ystäväni. Miksi minä olen valmis menemään niin pitkälle? Miksi en pysy normaalin rajoissa vaan menen heittämällä yli? Miksi minä murehdin täysi-ikäisen perään vaikka tiedän, että hän osaa itsestään huolta pitää vallan mainiosti? Onko kyse opitusta tavoista vai olenko kehittänyt itse tämän ominaisuuden? Luulen, että olen tämän asenteen jostain oppinut, mutta sitä en tiedä, mistä tai miksi. Miksi minä olen niin kiltti? Okei okei, on se hyvä, että on mieluummin kiltti kuin kusipää, mutta rajansa silläkin! Ei se ole enää tervettä, jos tietoisesti asetat toiset itsesi edelle kerta toisensa jälkeen. Kyllä joskus pitäisi uskaltaa pitää puolensa, eikä pelätä toisen mahdollista suuttumista. Jos joku suuttuu siitä, etten tee niinkuin hän haluaa, miksi minun pitäisi uhrata ajatustakaan häneen? Eikö siinä vaiheessa ongelma muutu hänen ongelmakseen?

-Janne-

Ps. Muistutetaan vielä tässä, että jos mieleesi tulee kysymyksiä, jotka haluaisit kysyä, kirjoita ne kommenttiin niin vastaan!


Who are you?

Posted on

I’m Batman!

Heh, sainpas sanoa ton. Tai no, jos tarkkoja ollaan niin sainpas kirjoittaa sen.
Mutta nyt asiaan!

Kävin tänään Loimaalla psykologin vastaanotolla. Minulle oli varattu aika, koska lääkärin mielestä psykologin arvio hoidostani olisi tarpeellinen. Psykologin arvioinnin jälkeen hoitoani voitaisiin kohdistaa oikeaan paikkaan ja näin voitaisiin solmuja saada auki. Koska tämä oli ensimmäinen tapaamisemme, kävimme läpi historiaani ja päällimmäiseksi ajatukseksi nousi yksi elämän tärkeimmistä kysymyksistä, kuka minä olen?

”Moi, mä oon Janne ja mä oon…”. Niin, kuka/mikä minä olen? Tähän väliin sopisi hyvin sanonta ”Ei nimi miestä tee.”. Olen Janne, mutta mitä se tarkoittaa? Ei ole olemassa mitään ”muottia”, jonka mukaisia kaikki Jannet ovat. Jokainen Janne on erilainen, vaikka nimi on sama. Millainen on tämä Janne?
Näinkin simppelistä asiasta saimme keskusteltua puolitoista tuntia emmekä päässeet selvyyteen siitä, kuka minä oikeasti olen. Moni voisi lähteä kuvailemaan minua, mutta olenko minä todella sitä mitä päällepäin näkyy, vai olenko minä jotakin ihan muuta?
Moni varmasti ihmettelee, mitä minä oikein tarkoitan, mutta älkää huoliko, edes minä en asiaa kunnolla ymmärrä. Pyydän nyt tietä tekemään pienen testin. Miettikää itse kysymystä, kuka minä olen. Kun olette luoneet oikean mielikuvan päähänne, miettikää, MIKSI olette juuri sellaisia kuin olette. Miksi sinä olet juuri sinä, etkä joku muu? Mitkä asiat vaikuttivat elämäänne niin paljon, että teistä kasvoi sellaisia kuin olet? Mitä jos näitä asioita ei olisi tapahtunut? Olisitteko erilaisia ihmisiä, jos niin ei olisi tapahtunut?
Nämä ovat asioita, johon saimme kulutettua puolitoista tuntia. Poimin esiin muutaman esimerkin, jotta ymmärtäisitte, mitä minä ajan takaa.

Keskustussa tuli esiin kysymykset erilaisista päihteistä ja niiden käytöstä. Erityisesti esiin nousi alkoholi. Kaikki jotka minut tuntevat tietävät varmasti, että itse käytän todella vähän alkoholia. En itse koe tätä millään tavalla ongelmaksi, koska minulle ei ole koskaan tullut sellainen olo, että tekisi mieli ”vetää perseet”. Yllätyin hieman, kun psykologi otti tämän asian tarkasteluun. Olen aina ollut tavallaan ylpeä siitä, että en alkoholia juurikaan käytä. En toki syyllistä niitä, jotka juovat, puhun nyt vain itsestäni. Aloitimme pitkän keskustelun siitä, miksi en ole koskaan ”vetänyt perseitä”. Uskokaa pois, keskustelimme oikeasti tästä aiheesta. Mistä mieleeni on muodostunut se kuva, että ”perseiden vetäminen” on huono juttu? Miksi ajattelen näin? Mitkä asiat ovat siihen johtaneet.
Pitkän keskustelun aikana päällimmäiseksi syyksi tuntui nousevan ystävieni alkoholin käyttö. Koska olen monesti sivusta seurannut, kuinka minulle läheiset ihmiset ovat alkoholia käyttäneet, on päähäni muodostunut juuri sellainen kuva alkoholista. Itse näen asian niin, että minulla oli käytännössä kaksi vaihtoehtoa, elämä johon kuuluu alkoholi ja elämä, johon se ei kuulu. Jos ystäväni eivät olisi koskaan minulle krapulaa ja huonoa oloa valittaneet, olisinko itsekin aloittanut juomisen? Miksi en poiminut esiin sitä hyvänolon tunnetta, jonka alkoholi illalla tuo, vaan sen aamuisen huonon olon, joka odottaa ”nurkan takana”? Miksi olin aina valmis olemaan kuski, enkä itse lähtenyt mukaan juomiseen? Miksi valitsin aina sivusta seuraajan roolin. Kuskina muodostin alkoholista tietynlaisen mielikuvan, enkä ole siitä päässyt eroon. Monesti olen miettinyt, kuinka erilaista elämäni olisi, jos aina välillä lähtisin kaverien kanssa istumaan iltaa baariin. Kuinka erilaista elämäni voisi olla, jos mielikuvani olisivatkin olleet erilaisia? Jos olisin aikoinaan tarttunut ratin sijasta tuoppiin, olisinko tässä jamassa, vai olisiko elämäni parempaa?
En nyt tarkoita, että haaveilisin elämästä, jossa alkoholilla olisi liian suuri merkitys asiaan. Pohdin vain sitä, mitä ”perseiden vetäminen” minulle tekisi? Löisikö se minut maahan, vai parantaisiko se elämäni laatua? Voiko näinkin pienellä asialla olla merkittävä vaikutus elämääni? Minkälainen ihminen olisi Janne, joka käyttäisi alkoholia? Kumpi on se ”oikea” Janne? Se, joka ei juo vai se, joka juo?

Toinen esiin noussut aihe liittyy paljolti ensimmäiseen. Kuten mainitsin, olen aina kuskina. Kuskin ”rooliin” kuuluu mielestäni se, että ”katsoo muiden perään”. Tämä rooli on kuitenkin jämähtänyt päälle, sillä esimerkiksi kannattajien reissuilla koen jollakin tavalla olavani ”kuski”. Vaikka tiedän, että kaikki ovat täysi-ikäisiä ja osaavat pitää itsestään huolen, koen, että jonkun pitää katsoa heidän peräänsä, ettei heille käy mitään. Tietysti omassa mielessäni minä olen juuri se ”joku”.
Pohdimme pitkään, mistä tälläinen ajatusmaailma on saanut alkunsa. Miksi koen, että minun täytyy pitää huolta aikuisista ihmisistä, vaikka he osaavat sen itse jo tehdä? Emme saaneet keskustelun aikana selvyyttä tähän asiaan vaan jäi vielä hämärän peittoon, miksi minulla on pakonomainen tarve pitää huolta muista. Toisista huolehtiminen on toki hyvä asia, mutta missä menee raja? Onko se liikaa, jos asettaa muut itsensä edelle? Tämä ei päde vain ”kuski” juttuihin, vaan olen (kuten olen tässä blogissa kertonut) jopa parisuhteen lopettanut, koska halusin tytölle vain hyvää. Miksi minä koin, että hänellä ei ole asiat kanssani hyvin, vaikka itse hän niin ajatteli? Kumpi on se ”oikea” Janne, se, joka katsoo jatkuvasti toisten perään, vai se, jolla on myös oma elämä?

En tiedä, ymmärrättekö lainkaan, mitä tarkoitan, sillä en ole itsekään asiasta täysin varma.
Kuka minä olen, miksi minä olen ja missä minä olen?

-Janne-

PS. Lukijan toiveesta pyydän, että kysytte kommenteissa kysymyksiä, joita teille on tullut mieleen ja joihin haluaisitte saada vastauksen. Kaikki aiheet ovat sallittuja!
Niin ja toive siitä, että kerron miten masennus näkyi alussa! Älä murehdi, teksti on työn alla!


Oo siellä jossain mun?

Posted on

Viimeaikoina olen taas potenut ”sydänsuruja”. Ne tiivistyvät käytännössä kahteen asiaan, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Tai no, oikeastaan kaikki tiivistyy noihin, mutta selitän silti, mitä päässäni liikkuu. Jos sinua ei kiinnosta lukea ”sydänsuruista” suosittelen lopettamaan lukemisen tähän paikkaan, sillä tämä teksti koskee juuri niitä.

Aloitetaan menneisyydestä. Tämä teksti tulee olemaan lyhyt, sillä olen käynyt aiheen niin monta kertaa läpi tässä blogissa. Joku voisi kommentoida, että miksi siis taas teen niin. Vastaus tähän on se, että koska minä voin ja haluan. Deal with it.
Jos olet aikaisempia tekstejäni lukenut, tiedät tarinat entisestä tyttöystävästäni ja kihlatustani. Jos et ole lukenut, älä huoli, kerron tarinat tiivistetysti, koska se on aiheeni.
Aloitan kihlatustani, sillä hän oli ensimmäinen tyttöystäväni. Olimme yhdessä muutaman vuoden ja koin hänen kanssaan asioita, joita en tule koskaan unohtamaan. Ensimmäinen suudelma, ensimmäiset treffit ensimmäinen rakkauden tunnustus, ensimmäinen kerta, ensimmäiset yhdessä nukutut yöt. Aiheita piisaisi vielä paljon, mutta kaikki jotka ovat seurustelleet ymmärtävät pointtini joten jätetään se siihen.
Vaikka olin hänen kanssaan onnellinen, erosimme lopulta. Eroon vaikutti moni asia, mutta mielestäni ratkaisevin syy oli masennukseni. Koska voimavarani olivat masennuksen johdosta todella vähissä, en jaksanut antaa hänelle tarpeeksi lämpöä ja hellyyttä. Tämä johti ajan kanssa siihen, että aloimme riidellä pienistäkin asioista ja lopulta päätimme, että meidän ei kannata enää jatkaa. Vaikka välimme olivat jo kiristyneet, oli eromme silti ainakin minulle kova paikka. Asiaan vaikutti tietysti myös se, että kyseinen ero oli elämäni ensimmäinen. Päätimme erosta tekstiviestillä, mutta näimme vielä samana iltana, kun hän palautti lainassa olleen tietokoneeni. Yritin pidätellä kyyneleitä tavatessamme, mutta en ole varma kuinka hyvin siinä onnistuin.
Kaikesta huolimatta me onnistuimme pitämään välimme hyvinä ja jäimme ystäväksi. Olin asiasta iloinen, sillä hän oli mielestäni todella ihana ihminen. Myöhemmin olin vähällä tuhota välimme lopullisesti, mutta saimme onneksi välimme korjattua.

Sitten jälkimmäiseen tapaukseen. Tapasimme Tinderin kautta, mikä oli yllättävää. Liityin sinne aikoinaan vain siksi, että muutkin siellä olivat. En koskaan uskonut, että tapaisin sitä kautta jonkun. Pienen jutustelun jälkeen tapasimme ja heti huomasin, että olin häneen rakastunut. En uskaltanut häneen ensimmäisellä kerralla koskea suoraan, joten ”vahingossa” koskin hänen sormiinsa silittäessämme koiraa. Lopulta kuitenkin uskalsin hänet kainaloon pyytää ja haikailen vieläkin niitä hetkiä, jotka sain hänen vieressään olla.
Joku voisi miettiä, miksi emme ole yhdessä, jos häntä niin paljon rakastan. Ongelmaksi muodostui taas masennukseni. Koska hän oli niin ihana, kaunis ja kiltti, en kokenut olevani tarpeeksi hyvä hänelle. Menimme tauolle, mutta hän luuli, että vitsailin ja hän jatkoi eteenpäin. Pian hän löysi uuden miehen ja koska rakastin häntä niin paljon, annoin hänen jatkaa eteenpäin. Kaipaan häntä yhä, mutta samalla olen iloinen, että hänellä on hyvä olla. Tuntuu hyvältä, että hän on löytänyt sellaisen miehen, jonka hän ansaitsee. Tuntuu hyvältä, että hän ei joutunut tyytymään minuun.

Tästä pääsemmekin hyvin nykyhetkeen. Olen luonut itselleni typerän ihastuksen. Olen ihastunut tyttöön/naiseen johon minulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta. Silti sydämessäni tuntuu pisto jos hän juttelee, että hänellä on juttua jonkun kanssa. En vain haluaisi olla yksin. Haluisin jonkun, jonka viereen voisin käpertyä nukkumaan ja kertoa, että rakastan häntä.

-Janne-

Ps. Kommentoikaa muutkin kuin äitini!


Mikä on kun ei taidot riitä

Posted on

Viime aikoina olen monesti yrittänyt kirjoittaa blogiini lisää tekstiä, mutta en ole kyennyt sitä tekemään. Olen keksinyt valmiiksi aiheen, mutta en osaa pistää sitä sanoiksi. Yritän nyt tähän artikkeliin mahdollisimman monta mieltä painavaa asiaa.

1. ”Ihastus”

Olen taas onnistunut asioitani sotkemaan. En ole vieläkään päässyt yli entisestä tyttöystävästäni vaikka erostamme on puolisen vuotta aikaa. Kaipaan yhä häntä viereeni makaamaan. Nyt olen kuitenkin onnistunut hankkimaan itselleni ”ihastuksen”. Tiedän, että mitään suhdetta ei koskaan tule olemaan, mutta silti ajattelen, kuinka mukavaa hänen kanssaan olisi. En vain jaksaisi olla yksin.

2. Jaksamattomuus

En valehtele, jos sanon, että en jaksa tehdä mitään, mikä ei liity Tepsiin tai kannattajiin. Olen ihan ”poikki” pelkän hereillä olon takia, enkä jaksaisi tehdä muuta, kuin nukkua.

3. Hiljaisuus

En ole pitkään aikaan jaksanut kavereilleni kunnolla puhua, vaan olen pitänyt kaiken sisälläni. En vain olen fyysisesti tai henkisesti jaksanut jutella.

4. Mielenkiinnon puute

Nykyisin juuri mikään ei herätä minussa ilon tai mielenkiinnon tunnetta. On turhauttavaa kun elämästä loppuvat iloisuuden aiheet

5. Päätösten teko

Nykyisin minun on vaikeaa päättää asioistani. En tiedä mitä tehdä, miksi tehdä tai teenkö oikein.

6. Luovuttamisen tunne

Kesän jälkeen minulla alkaa työkyvyttömyyseläke. Se on toki osa-aikainen, mutta silti minusta tuntuu, että heitän ”hanskat tiskiin” ja luovutan.

En tiedä, kai tähän jotain vielä voisi lisätä, mutta en tiedä mitä tai miksi. Jotenkin kirjoittaminen on todella vaikeaa.

-Janne-


Diipadaapa

Posted on

Sekalaisia juttuja taas.

Viime viikolla kävin mielenkiintoisen keskustelun. Koska sairauspäivien kolmesataa päivää alkavat olla lopussa, piti nostaa esiin keskustelu tulevaisuudesta. En todellakaan ole siinä kunnossa, että voisin töissä käydä, joten ainoa vaihtoehto on se, että minä siirryn kuntoutuksen puolelle. Virallisesti tämä tarkoittaa sitä, että muutaman kuukauden kuluttua olen osa-aikaisella työkyvyttömyys eläkkeellä. Ikää 22 vuotta ja työkyvyttömyys eläke odottaa, ei sen ihan näin pitänyt mennä. Vaikka noin varmistetaan, että saan edes hiukan rahaa elämiseen, laskee se silti mielialaani. Ei 22 vuotiaana kuulu vielä olla eläkkeellä! Tämä korostaa sitä tunnetta, että olen täysin epäonnistunut ihmisenä. Jos lähden kelaamaan elämääni läpi, en löydä montaakaan hyvää asiaa. Suurimman osan olen teksteissäni jo tuonut esiin, mutta silti kerrottavaa piisaa enemmän kuin tarpeeksi. Onnistun jopa hyvistä asioista tekemään ”huonoja”. En muista olenko tämän asian jo aiemmin nostanut esiin, mutta kerron silti siitä. Yksi elämäni kohokohtia oli se, kun minut valittiin vuoden kannattajaksi. Onnistuin kuitenkin tämänkin asian kääntämään päinvastoin. Ajattelen, että sain palkinnon sattuman kautta. Jos Tepsin kausi olisi mennyt hyvin, minä tuskin olisin koskaan capon hommia tehnyt. Silloin olisin jäänyt tavalliseksi katsojaksi, joka olisi vaan liikkunut massan mukana. Kun olin peleissä ”capona”, ajattelin, että olen tosiaan ”capo” enkä capo. Eli olen vain henkilö, joka tuuraa capoa kun hänellä on muuta menoa.

Pomppaan nyt täysin toiseen aiheeseen. Viimeaikoina en ole tehnyt oikeastaan mitään. Tämä johtuu siitä, että olen yksinkertaisesti aivan loppuun palanut. En jaksaisi tehdä mitään muuta kuin nukkua. Jos jotain saan aikaiseksi, olen sen suhteen todella epävarma. Esimerkiksi aiemman mainitsemani lipun kohdalla mietin kokoajan miten joku muu voisi siitä saada paremman. Tuntuu, että teen kaiken sillä ajatuksella, että mitä muut haluaisivat.

Mielessäni pyörii valtava syyllisyys siitä, että en ole vieläkään ”päässyt yli” viimeisimmästä tyttöystävästäni. Monesti katson pitkään hänen kuvaansa ja haikailen niitä ihania hetkiä, jotka saimme yhdessä viettää. Monesti pelkkä ajatus hänestä tuo kyyneleet silmiini. Tiedän, että hän on nyt paremmassa suhteessa, mutta silti mietin, että mitä meistä olisi voinut tulla.

-Janne-

Ps. Olen huomannut sellaisen asian, että otan kauhean stressin siitä, jos pistän jollekin monta viestiä putkeen enkä saa vastausta. Ajattelen heti, että toista ei kiinnosta asiani.


Lyhyesti

Posted on

Ajattelin kirjoittaa lyhyesti eräästä asiasta, joka on mieltäni alkanut painaa.
Facebookin kautta tulleet ovat ehkä huomanneet, kun olen pistänyt kuvia tekemästäni ”lipusta”. Aikaa sen tekoon kului tunti tolkulla ja monesti meinasin jättää leikin kesken. Nyt olen saanut lipun (äitini avulla) valmiiksi ja näen mitä sain aikaan. Se mitä näen, on pettymys. ”Lipusta” ei tullut juuri sellainen, kuin ajattelin. Mielessäni pyörii ajatus, että tein turhaa työtä. En ole varma, uskallanko viedä ”lippua” peleihin. Mitä jos muut kannattajat eivät pidä siitä? Mitä jos se on heidän mielestään ruma? Mitä jos se on heidän mielestään typerä? Mitä jos he eivät osaa yhdistää kypärää Roomalaisiin numeroihin?

Mitä jos taas tein jotain tyhmää?

-Janne-